After All

Omissa maailmoissa

Mun ajatukset pyöri edelleen iltapäivän aikana käydyssä keskustelussa ja harmitus Joonaksen puolesta vain kasvoi kasvamistaan. Istuskelin sängyllä tyynyihin nojaten ja naputtelin levottomana päiväpeitteen pintaa. Olli mun vierellä tutkaili käsissään olevaa koepaperia jonka se oli tänään saanut takaisin. Se oli saanut kokeestaan paremman arvosanan kuin mä yhdestäkään oppiaineesta koko koulu-urani aikana ja siitä huolimatta tuo vaikutti pettyneeltä.

"Joel... onks kaikki hyvin?" kuului tuon huolestunut kysymys.

Mä käännyin sen suuntaan ja hymyilin hennosti. Siirryin sitä lähemmäs ja nojasin pääni sen olkapäähän. En mä tästä olis viitsinyt sille alkaa avautua. Joonas oli kuitenkin kertonut mulle luottamuksellisia asioita joista mä en halunnut muille puhua.

"Joo ei täs mitään hätää oo" vastasin ja kiedoin toista kättäni Ollin ympärille.

Se nojasi päänsä mun omaa vasten ja tarttui lempeästi mua käsivarresta. Jokin rauhoittava vaikutus sen läsnäololla minuun oli. Sitä oli vaikea selittää miten se siinä onnistui mutta mukavalta se tuntui.

"Sä oot vaan ollu niin kovin hiljanen koko illan" se sanoi silitellen mun kättä.

Ei mun ollut tarkoitukseni vaikuttaa välinpitämättömältä jos se niin kuvitteli. Mä olin vain jäänyt ajatuksissani kiinni siihen keskusteluun, mikä me Joonaksen kanssa oltiin aiemmin tänään käyty. Niin kovasti mä toivoin sen vielä ymmärtävän ajatella myös itseään. Vaikka olihan sen pointti täysin ymmärrettävä siitäkin ettei se halunnut kenenkään välejä sotkea.. totuus vain oli se että Niko oli mennyt ihan itse sotkemaan omat kuvionsa. Ei ne olisi tässä tilanteessa jos se olisi heti alussa kertonut Joonakselle seurustelevansa. Tai jos ne olisi ylipäätään osanneet pitää sormensa irti toisistaan ennen kuin tähän tilanteeseen päädyttiin...

"Sori, oon vaan ollu ihan ajatuksissani" sanoin pahoitellen ja kiepsautin itseni kyljelleni. Asettauduin vielä lähemmäs Ollia ja ahtauduin puolittain sen syliin. Tuon hellä kosketus tuntui niin rauhoittavalta että mä olisin voinut nukahtaa siihen paikkaan. Sen toinen käsi silitteli mun kättä ja toinen ihan varovasti mun selkää. Siitä oli aivan liian kauan kun mä olin saanut joltakin tämän kaltaista läheisyyttä. Vaikka sen kaipuu olikin helppo kieltää, en mä halunnut valehdella enää itselleni. Olli todella oli saanut mut kaipaamaan kaikkea tällaista ihan eri tavalla kuin koskaan aiemmin. En mä ollut ennen niinkään perustanut mistään halailutuokioista sängyllä tai toisen sylissä olemisesta.. nyt mä en mitään muuta niin paljoa halunnutkaan.

"Älä vaan mee mihinkään" mumisin hiljaa sen rintaa vasten.

Maatessani siinä sen hellässä otteessa, mä kuuntelin tuon sydämenlyöntejä kuin musiikkia. Niin tasaiset ja luotettavat. Mä en halunnut minkään asian tässä maailmassa särkevän niitä. Olli ansaitsi vain parasta. Ja vaikka mä en sitä ollutkaan, mä tein kaikkeni ollakseni sen luottamuksen ja rakkauden arvoinen. Toivottavasti se riitti tarpeeksi pitkälle.

"Tässähän mä oon" se sanoi hieman hämmentyneenä.

Niin.. niin olit. Ja toivottavasti myös vastaisuudessa. Mutta mitä sitten jos mä en ollutkaan sille oikea... jos se löytäisikin vasta myöhemmin jostain toisesta itselleen sielunkumppanin. Jos sellainen ilmestyisi yhtäkkiä kuvioihin kuin tyhjästä. Ihan kuin Nikon ja Joonaksen tapauksessa... ja mä olinkin tässä se joka jäi toisten onnen ulkopuolelle. Sen siitä sai kun jakeli toisille mielestään hyviä ohjeita... ne kostautuivat kuitenkin myöhemmässä elämässä...

Ovelta kantautuva koputus sai mut säpsähtämään ja siirtymään samantien Ollista hieman kauemmas. Tuo katsoi ensin muhun hämmentyneenä ja siirsi sitten katseensa oven suuntaan.

"Täällä olis iltapalaa" mutsi ilmoitti edes ovea avaamatta.

Mä huokaisin helpotuksesta kun kuulin sen loittonevat askeleet. Sitä oli vaikea selittää mikä sai mut reagoimaan tuolla tavalla. En mä häpeillyt mitään suhteestani Olliin ja melko varmasti mutsikin sen oli jo tajunnut. Mua vain ahdisti ajatus siitä että se näkisi mut tuolla tavalla jonkun kanssa...

"Ihme villivarsa" Olli tuhahti huvittuneena.

Se sai mutkin naurahtamaan. Ehkä meidän olisi aika kertoa jo ettei tarvitsisi pelätä enää mitään tällaista. Vaikka olihan se aina paljon kivempaa salailla asioita. Erityisesti omilta vanhemmilta.

"Mennäänkö syömään?" kysyin toiveikkaana.

Mä olin syönyt viimeksi koulussa joten ei kai se mikään ihme ollut että tähän aikaan päivästä olikin jo vähän nälkä. Omapa oli tyhmyyteni. Ja saataispa ainakin syödä nyt ihan rauhassa kun mutsi oli juuri lähdössä töihin. Alun perin sen oli määrä mennä iltavuoroon mutta se olikin yhtäkkiä vaihtunut yöhön. Mä olin varmistanut asian Ollilta että olihan se sille ok jos se tulisi tänne siitä huolimatta ja tässä sitä oltiin.

"Joo, mutta sit mun pitää ruveta lähtemään kotiin" tuo ilmoitti harmistuneena.

Ja nyt oli vasta maanantai-ilta... tätä menoa viikonloppuun olisi ikuisuus eikä sekään ollut lainkaan varmaa saiko Olli edes lupaa tulla tänne. Sitä suuremmalla syyllä me alettiin olla pikkuhiljaa pakotettuja kertomaan missä oikein mentiin.

***

Sanoja 701

Kirjotusvirheitä saattaa olla :) Tatuoinnin jälkihuuruissa kirjoteltua settiä (: