Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

5. Puhutaanpa hetki vakavasti

TW-aiheita, lue omalla vastuulla!

torstai 5.10.2023

Mä en tiedä onko tän tekstin kirjottaminen yhtään viisasta. Mä epäilen vahvasti. 

Suoraan sanottuna mä pelkään ihan hirveästi. En tiedä tuunko koskaan olemaan niin rohkea, että julkaisisin tän. Mä pelkään että mua kiusataan tai vähätellään. Pahojen kokemuksien kautta ihminen oppii pelkäämään. 

Mä halusin puhua itsestäni ja siitä, mitä tällä hetkellä tapahtuu. Miltä must tuntuu. 

Mä julkaisen tänne tarinoita kaikesta mahdollisesta, ja ihmiset keskittyy niihin. Se on luonnollista. Mä oon vaan se marionettien lankojen pitelijä. Tanssittaja.

Mä kirjoitan synkkiä ja pimeitä tarinoita. Mulla ei usein ole iloisia aiheita. Miksi?

Tällä hetkellä tää tuntuu mun mielestä hyvältä ratkaisulta. Voi olla, että huomenna kadun tätä. 

Must tuntuu että mä oon ihmisenä hajoamispisteessä. Tuntuu, että mun oma identiteetti on palasina ympäri Suomea. Mä en tiedä kuka mä olen tai mitä ihmettä mä oikein teen täällä. Mikä on mun tarkoitus ja miten mä pystyisin jatkamaan tästä eteenpäin. 

On outoa, kuinka paljon voimaa tän seuraavan lauseen kirjoittaminen tarvii. Mä oon yrittänyt valmistautua siihen, mutta tunnustaminen on aivan kamalaa. 

Mä olen itsetuhoinen. 

Enkä tarkoita mitään että perjantai-iltana alkaa tuntua että elämä vois olla parempaakin. Mä tarkotan että must tuntuu siltä joka päivä. Joka päivä kun mä nousen, niin mä herään siihen kylmään ja karseaan todellisuuteen. 

Mä oon ollut myös paljon huonommassa kunnossa. Kunnossa, jossa mä melkein lähdin osastolle. En päässyt, se oli täynnä. 

Useat ihmiset ei tiedä tästä. Oikeastaan vaan kaikista lähimmät ihmiset, joita mun ympärillä on. Mä en halua kertoa muille. 

Mä täytin vähän aikaa sitten vuosia. Sinä iltana mä myös satutin itteäni pahemmin kuin ikinä. Että sellainen syntymäpäivä. 

Tällä hetkellä mulla on ihan kamala olo. Must tuntuu että mistään ei enää ikinä tuu mitään ja että mä en vaan jaksa tätä enää. 

Tää kaikki on jatkunu jo parin vuoden ajan. Parantumisen aloittamisen vois ajottaa viime vuoden keväälle, eli on tässä jo 1,5 vuotta menny. Nyt kun sen kirjoittaa tähän, se tuntuu hirveän pitkältä ajalta. Oikeasti mun päässä aika on vaan kulunut ohi. 

Joskus on päiviä, kun must tuntuu ihan hyvältä. Päiviä, jolloin mä uskon tulevaisuuteen. 

Sitten on myös näitä päiviä, kun mä en oikeesti vaan jaksais. Tää kaikki on liikaa mulle. Mä en edes ole kunnolla aloittanut mun elämää, mutta silti must tuntuu että se vois loppua jo. 

En mä erityisen paljon halua kuolla. Mä itse asiassa jopa haluan elää, mutta en tällasta elämää. Mä en kestä tällasta tuskaa. Mä en halua että se jatkuu ja jatkuu ja mun pitää tasapainotella elämän ja kuoleman välissä päivittäin. 

Sain vasta vähän aikaa sitten tietää, että mulla on diagnoosi. En tiennyt sitä. Se ei kuitenkaan muuttanut mitään. Ei tunnu yhtään paremmalta olla virallisesti masentunut. 

Mä vaan haluaisin tietää, loppuuko tää kipu koskaan. Tuleeko koskaan sellaista päivää, kun mä huomaan olevani ihan ok. Tuleeko koskaan sellaista aikaa, kun mä oikeasti nautin elämästä. 

Mulla on ollut monta läheltä piti -tilannetta itseni kanssa. Koskaan mä en ole kuitenkaan mitään tehnyt. Viimesillä hetkillä mä oon perääntyny ja sanonu itelleni, että vielä yks päivä. 

Mutta kun rutto mä olen sanonut niin aika monta kertaa. Nyt on menny vaikka kuinka monta päivää, ja mun voimat alkaa loppua. Ihminen ei jaksa ikuisesti oman mielensä kanssa. 

Ehkä mä joku päivä palaan lukemaan tätä tekstiä ja totean, että kaikki menikin ihan hyvin. Just nyt mä en usko siihen, en sitten ollenkaan. Tää kaikki on liikaa. 

Must ei tarvi huolestua. Mä pärjään kyllä jotenkin. Joskus mä vielä tunnen itteni eloisaksi. Ehkä. 

Jos jollain on vinkkejä, niin niitä otetaan ehdottomasti vastaan. Mä vaan haluaisin olla onnellinen. 

perjantai 6.10.2023

Nyt kun oon nukkunut tän tekstin yli, niin voin oikeastaan yhä olla samaa mieltä kirjoittamani kanssa. Totta kai nyt on vähän toiveikkaampi olo koska kello ei oo niin paljon, mutta en mä onneni kukkuloilla ole. 

On vaan niin paljon huolia. Isoja, pieniä ja keskikokoisia. Yhdessä niistä tulee iso möykky, joka painaa alaspäin ja tuntuu yhtenä solmuna rinnassa. Yritä sitten sieltä pyristellä pois. 

Edelleen mä olen kauhuissani siitä ajatuksesta, että painaisin tuota oikealla ylhäällä näkyvää Publish-nappia. Mä en halua joutua ihmisten silmätikuksi. Mä tiedän että stigma mielenterveysongelmien ympärillä on vähentynyt, mutta ei poistunut. 

Mä tiedän myös, että mun tarinoita lukee monet ihanat ihmiset. Monet, jotka oikeasti tietää miten ihmisten kanssa kuuluu toimia. Silti mua pelottaa. 

Mun edellisiin tarinoihin kuuluu mm. Viilto viillon perään. Monet kehui että osasin tosi hyvin kuvailla fiiliksiä. Sehän johtui pelkästään siitä, että olin ite menny ne kaikki läpi. 
 Lähes sama pätee Särkymätön-kirjaan, joka on tällä hetkellä piilotettuna. En mä olisi osannut kirjoittaa sitä, jos en olis kokenu sitä ite. 

Mun yks suurimmista toiveista on olla kokemusasiantuntija, joka kiertäis kouluilla puhumassa masennuksesta/itsetuhoisuudesta. Siihen mä pyrin, ja jos mua ei oo niin eipä oo enää sitä unelmaakaan. Siksi mun on pakko selvitä. 

Ehkä mä julkaisen tän. Ehkä mä annan ihmisten nähdä mun suojakuoren taakse ja todeta, että kaikki ihmiset on jollain tavalla rikkinäisiä. Yhdessä me ollaan kasaan liimattu astia, jonka väleistä ei vuoda. Yhdessä me pystytään moneen asiaan, mihin yksin ei uskaltaisi. 

Kiitos sulle että sä luit tän. Kiitos että olet täällä. Kiitos kaikesta. 

Jotenkin must tuntuu, että mun on pakko pistää tää julkiseks. Mä tiedän että en oo teille selityksiä velkaa, mutta tästä asiasta puhuminen avoimesti keventäis mun sydäntä. 

Ootte kaikki rakkaita <3

Ps. Tää on sitten mun ihan oikeaa tekstiä eikä novelli. Pitäkää kommenttikenttä asiallisena <33

Pps. Oon nyt kaks kertaa yrittäny painaa tota julkaisunappia, mutta oon jänistänyt. Ajatellut kaikkia niitä kommentteja mitä voisin saada. Ajatellut sitä, että tän julkaisemisen jälkeen ihmisillä on aseita mua kohtaan. Nyt mä aion yrittää kolmannen kerran. Ainahan nää voi piilottaa....

T. Hempsu