Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

13. Koskematon

Luokan ilma tuntuu liian paksulta hengitettäväksi. Se ei etene keuhkoihin asti, vaan jää johonkin kurkun tienoille jumiin. 

Puristan kättäni nyrkkiin niin kovaa, että kynnet painautuvat kiinni ihooni. Selkeä kipu auttaa mieltäni palautumaan nykyhetkeen. 

Opettajan puhe puuroutuu korvissani, enkä enää edes yritä kuunnella ohjeita. Keskityn vain siihen, etten sekoa. Minä en saa seota, en täällä. 

Vaikka istun luokan perällä, kaikkien katseet tuntuvat olevan kiinnittyneet minuun. Tuo on se friikki, tuo on se jota ei saa koskea. Toi on se joka ei oo liikuntatunneilla missään yhteispeleissä tai -leikeissä. 

Tussitaululla näkyy monimutkaisia yhtälöitä. Yritän laskea kaikki näkemäni x-kirjaimet, mutta katseeni pomppii toistuvasti kelloon. Vielä 25 minuuttia jäljelle, sitten voin lähteä ja kiirehtiä vessaan. Voin kaivaa harpin esiin ja antaa sitten käsilleni kaiken vallan. 

Ystäväni istuvat eturivissä. Marimekko-kassit ja geelillä silatut korkeat ponnarit ilkkuvat minulle. Et kuulu joukkoomme, sinua ei halua kukaan. 

Kynäni on jäänyt vihkon sivun päälle poikittain. En halua koskea siihen, koska en kuitenkaan saisi mitään aikaan. Minun aivoihini mahtuu vain yksi asia kerrallaan, ja tällä hetkellä koko kapasiteetin valtaa yksi sana. Paniikki.  

Tiedostan, että pian kaikki tulevat kuulemaan alati kiihtyvän hengitykseni. Entä jos opettaja kysyy vointiani ja samalla kääntää koko luokan katseet minun suuntaani?

Aamulla riitelin äidin kanssa siitä, pitäisikö minun hakea Kelan tukemaa terapiaa. Minä sanoin ei, äiti vaati kyllä. Minun mielestäni terapiaa on käyty ihan riittävästi. Eihän maailmassa eläminen edellytä toiseen ihmiseen koskemista. 

Kaikki kaverini tietävät, että minuun ei saa koskea. Kukaan ei kysy siitä mitään, se vain on ikäänkuin kirjoittamaton sääntö. Vuosi sitten porukkaamme tuli uusi tyttö, joka ei tiennyt asiasta. Hän oli jo tulossa halaamaan minua, mutta selitin hätäisesti tilanteen. Tyttö tuijotti minua hetken miettien, olinko tosissani. Sittemmin hän on sopeutunut siihen, että minä pidän koskemattomuudestani kiinni kovemmin kuin mistään muusta. 

Minä tiedän, että he ihmettelevät. Totta kai. Heille on niin luonnollista halailla ja pitää kädestä ja varmaan harrastaa seksiäkin, mutta minulle asia ei ole yksinkertainen. Fyysinen kontakti on iljettävää lähes missä tilanteessa tahansa. 

Ensimmäinen terapeuttini yritti löytää ratkaisuja, toinen perimmäistä syytä, kolmas hypnotisoi minut. Kukaan ei onnistunut. Ratkaisunlöytäjä yritti siedättää minua, toinen väitti että olen kokenut traumaattisen tapahtuman ennen syntymääni (miten se on edes mahdollista) ja kolmas kertoi, etten ollut vastannut hypnoosiin toivotulla tavalla. 

Kaikkia terapeuttejani yhdisti yksi asia: he ohittivat minun tarpeeni ja haluni. He yrittivät päästä suojamuurini ohi, yli, ali ja ympäri, mutta kukaan ei koskaan etsinyt porttia. Kukaan ei kolkuttanut ja kysynyt, saavatko he tulla sisään. Minun mielestäni se olisi ollut tärkeää. 

"Onko Jennalla kaikki hyvin siellä takarivissä?" 

Opettajan kysymyksen myötä kaikki kääntyvät katsomaan minua, ihan kuin arvelinkin. 

"Joo", pakotan sanan ulos suustani. 

"Haluutko käydä terkkarilla?" opettaja jatkaa hiillostamista. 

Pudistan päätäni. Ei terkkari tälle mitään voi. 

"Kannattais sun varmaan mennä. Lähteekö joku saattamaan?"

Kaikki ovat hiljaa, yksikään käsi ei nouse. Eikö opettaja tajua, että hän pahentaa tilannettani koko ajan? Häpeä vain syventää ahdinkoani. 

"No voi rakkaat lapset teidän kanssa, kyllä nyt kavereita pitää auttaa. Niklas lähe sinä kun oot siinä vieressä", opettaja huokaisee turhautuneena.