Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

1. Kranaatin lailla

"Tänne ne!!"

Se oli Mikaelin ääni, joka herätti minut ajatuksistani. Hän halusi rynkkyjen patruunoita.

Yritin epätoivoisesti saada märkiä ja kylmettyneitä jalkojani toimimaan. Patruunapaketit...mihin ne oli tungettu?

"Kuinka vaikeeta ne on nyt löytää? Yritätkö sä tapattaa meidät?!" Mikael karjaisi.

"Anteeksi vain, että en raahautunut kutsuntoihin saamaan C-papereita..." puhisin ja ryömin eteenpäin juoksuhaudassamme. Se oli vain noin metrin syvä, koska aikaa oli ollut vähän.

"Anna olla, mä haen ne. Sytytä sä tuli", Katya huokaisi ja konttasi ripeällä tahdilla kohti pahvilaatikkoa, joka oli sullottu syvennykseen.

Meitä oli haudassa viisi. Minä, Mikael, Topias, Katya ja Konsta. Meidät oli sijoitettu Rajavaaran tienoille, keskelle vihantaa metsää. Tehtävämme oli jotakuinkin tämä: "Taistelkaa etulinjassa ja pysäyttäkää vihollisen eteneminen."

"Mul ei toimi WiFi!!" Konsta parkaisi näpytellessään Iphoneaan haudan seinään nojaten.

"Voi kyynel. Kivekäs, me ollaan sodassa Venäjän kanssa, makaamassa juoksuhaudassa jossain Rajavaaran mehtäyksikössä ja sä huolehit jostain toimimattomasta WiFistä. Kuka sä luulet olevas?" Topias puuskahti.

Konsta hiljeni ja veti polvet rintaansa vasten. Hän oli itkenyt viimeisen kolmen päivän aikana lähemmäs kolmekymmentä kertaa. Kukaan ei jaksanut lohduttaa häntä, koska siitä ei olisi ollut mitään hyötyä. Suljin mieleni ja yritin unohtaa nyyhkytykset, jotka kaikuivat haudassa.

"Täällä Rotankolo, kuuleeko Rytikuoppa? Kuuntelen", Mikael puuskutti radiopuhelimeen.

Yksikkömme nimi oli naurettava. Mikael oli taas armeijainnokkuudessaan halunnut keksiä jotain "iskevää."

"Rytikuoppa kuulee. Lähin porukka on Raudankummussa. Neljä kilsaa teistä. Valmistautukaa lähitaisteluun. Loppu."

Jokainen pysähtyi. Mikaelin radiopuhelinta pitelevä käsi tipahti syliin. Katyan silmiin syttyi nälkäinen katse. Neljä kilometriä viholliseen. Konstan säälittävät nyyhkytykset voimistuivat.

"Mehän ei luovuteta nyt! Rynkyt valmiiksi, vetäkää toi kranaattilaatikko tohon lähemmäs. Me ei anneta niiden tappaa meitä!" Katya karjaisi.

Kyyneleet eivät olleet kaukana. Neljä kilometriä oli 4000 metriä. Se ei ollut melkein mitään. Me olimme oikeassa vaarassa. Viimeksi, kun olimme saaneet yhteyden Rytikuoppaan, Venäjän joukot olivat olleet rajan pinnassa.

Pyyhkäisin ylimääräiset mudat poskistani, nousin polvilleni ja aloin valmistella rynnäkkökivääriä. Minun pitäisi ampua. Laukaista ase, painaa liipaisinta. Se voisi osua venäläiseen, haavoittaa häntä. Ei se ollut inhimillistä.

"Ruton ruton rutto, missä meidän konekiväärin patit on? Älkää rutto kertoko mulle että ne on tuolla ylhäällä", Topias ärähti kalveten.

"Ne on. Me ei ehitty purkaa kuormaa täysin ennen pimeää", sanoin hiljaa.

"Nyt Eeve sä nouset noille sun tikkujaloille ja haet meille ne patit. Muuten ne ampuu meidät ku jänikset. Mä laitoin ne sinne takakonttiin, ota kaikki mitkä pystyt kantaan", hän käski.

Täristen nousin ylös ja suuntasin paikkaan, mistä pääsisin maanpinnalle. Olimme hakanneet maa-ainekseen koloja, joiden avulla kiipeäminen oli kohtuullisen helppoa.

"Oo sitten varovainen, ne on ihan huudeilla jo!" Katya huusi perääni. Se ei ainakaan helpottanut oloani.

Lähdin etenemään ryömien kohti autoamme, joka oli pysäköity noin 40 metrin päähän haudasta. Kirosin koko tilannetta mielessäni. Miten minä, vasta 19-vuotias nuori löysin itseni rintamalta?

Kyynärpäät kolahtivat ikävästi puunjuuriin. Olin varma, että mustelmia tulisi olemaan enemmän kuin kykenisin laskemaan.

Kuulin metsän mielipuolisen tuulen ja kauempaa huutoa. Toivoin ja rukoilin, että huutaja olisi suomalainen. Muuten olisin hukassa. Yöpakkasten kovettamat lehdet rapisivat allani aivan liian kovaa.

Pääsin auton taakse, ja yritin avata takaluukkua. Miksi kahva vain nytkähti? Miksi se ei auennut? Ei. Topias ei olisi lukinnut auton ovia, ei ikinä. Hän ei olisi tehnyt sitä.

Riuhdoin kahvaa raivon voimalla. Rystyset hinkkautuivat rikki auton maalipintaa vasten. En välittänyt kirvelystä pätkääkään. Tässä oli kyse elämästä ja kuolemasta.

Näin jotain lentävää silmänurkastani. Se laskeutui tömähtäen jalkojeni viereen. Vilkaisin alas nähdäkseni, oliko Katya alkanut pommittaa minua kävyillä. Ei ollut. Maassa oli jotain ihan muuta. Musta möykky, jonka olisin tunnistanut jo alakoulussa. Kranaatti.

Jäädyin täysin paikoilleni. Tiesin, että minun olisi pitänyt juosta ja heittäytyä maahan vatsalleni. Se olisi ollut ainoa oikea keino toimia. Silti seisoin hievahtamatta ja tuijotin. Mielessäni ei liikkunut mitään. Sitten räjähti. 

Tää novelli kirjoitettiin äidinkielen tunnilla. Kommentit on tervetulleita. <3

HUOM! Venäjän sisällyttäminen tarinaan ei liity mitenkään käynnissä olevaan sotaan!