Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

42. Valheiden kierre

TW! Tää novelli käsittelee syömishäiriötä kaunistelematta ja raa'asti. Jos tuntuu että aihe voi triggeröidä, skippaa!

"Vielä yks, ruton läski."

Lause kaikui päässäni kuin kongin kumahdus juostessani kuntoportaita ylös. En enää edes kunnolla tuntenut jalkojani, mutta jatkoin silti. Minun oli pakko, en saanut lopettaa. Se olisi epäonnistuminen, ja niitä minä en halunnut lisää.

Jokainen askel ylöspäin sai pohkeeni yhä enemmän hapoille. Haukoin henkeä kuin kala kuivalla maalla, eikä huimaus auttanut yhtään. Sydän takoi rinnassa kuin viimeistä päivää. Koko kehoni oli siis täydellisessä kaaostilassa, ja se oli täysin omaa syytäni.

"Sä et lopeta nyt. Sä joko vedät tän loppuun tai et syö enää koskaan."

Eipä sillä, että olisin syönyt muutenkaan kovin paljon. Kello oli viisi illalla, eli olin syönyt viimeksi leivän kahdentoista aikaan. Aamupalan olin jättänyt kokonaan väliin. Minun kehoni ei ansainnut sitä, minä en ansainnut sitä.

Kun viimein pääsin portaat ylös, lysähdin maahan makamaan. Taivas ylläni heilahteli puolelta toiselle. Olin melko varma, että sisuskaluni olivat kiehumispisteessä. Tuntui kuin olisin hohkannut lämpöä uunin tavoin.

"Ei riitä. Vielä kerran."

Purin hammasta. Minulla oli hyvin vahva viha-rakkaussuhde ääntä kohtaan. Se kehui minua kun onnistuin, mutta samalla piiskasi tekemään lisää. En ollut koskaan valmis, en ainakaan ennen kuin BMI:ni hipoisi pohjalukemia. Silloin voisin viimein näyttää hyvältä.

Jos vanhempani olisivat tienneet pienestä harrastuksestani, he olisivat luultavasti vahtineet minua kuin haukkaa. He vain sattuivat olemaan töissä pitkiä päiviä, joten minä sain harjoittaa mielipuuhaani täysin rajoituksetta. Se oli ihanan vapauttavaa.

Tunne siitä, kun ylösnoustessa huimasi, tai se kun keho tuntui täysin heikolta, oli mahtava. Silloin mieleni kannusti minua jatkamaan. Tämä oli se tunne, jota varten minä jätin väliin aterioita aterioiden perään. Tämän takia minä juoksin niin kauan, että häälyin tajuttomuuden ja hereilläolon rajamailla. Tämä oli nykyään ainoa asia, joka toi minulle jonkinlaista tyydytystä.

Parasta oli, että kukaan ei huomannut. Kaverini olivat niin keskittyneitä omaan kouluruokaansa, ettei heillä ollut aikaa huomata minun päivä päivältä pieneneviä annoksiani. Täytin lautaseni salaatilla, ja kalorit vilkkuivat silmissäni varoitusmerkkien tavoin. Tämäkin oli liikaa.

"Se on sulle oikein, ruton arvoton kasa rasvaa."

Täytyi sanoa, että en oikeasti enää tiennyt kuka päässäni puhui. Kuka hyvänsä se olikin, uskoin häntä. Minä näytin karsealta, enkä ollut tehnyt asialle mitään moneen vuoteen. Olin ahtanut sisääni huoletta lautasmallin näköisiä annoksia. Koulussa kukaan ei puhunut siitä, että sen mallin tarkoitus oli lihottaa meidät ilmapalloiksi.

Nousin hitaasti ylös maasta. Saman tien kun olin pystykoolla, minun piti tarttua viereiseen lyhtypylvääseen. Silmissäni sumeni hetkeksi, mutta räpyttelin katseeni taas teräväksi. Ei tässä mitään, minun piti vain jatkaa.

Kun katsoin alas portaita, ne näyttivät mutkittelevan. Reunat muuttuivat sahalaitaisiksi, enkä uskaltanut ottaa askeltakaan. Entä jos putoaisin ne alas ja katkaisisin niskani? En voinut vain luovuttaa niin.

"Kuinka nössö ihminen voi olla? Ei ihme, että kaikkia ällöttää kun ne kattoo suhun päin."

Purin huultani. Inhimillinen osa minusta halusi itkeä, kun raakoja kommentteja sateli päälleni koko ajan. Ääni kuitenkin tolkutti, että se oli oikeassa. Minä en vain nähnyt totuutta, mutta muut näkivät. Kukaan ei voisi ikinä rakastaa ihmistä, joka varmaan juuttuisi ovenkarmeihin taloon sisään yrittäessään.