Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

39. Talvisodan yhä jatkuva henki

TW! Riitely

Einari rysäytti painot alas. Epäonnistunut maastaveto, jälleen kerran. Hänen salikaverinsa Aatos nyökkäsi myötätuntoisena, tietäen miltä Einarista tuntui. Mutta ei, ei Aatos oikeasti tiennyt. 

Jos kaveri olisi oikeasti nähnyt Einarin sisälle, hän olisi jo juossut karkuun. Kaikki se viha ja katkeruus porisi hänen sisällään kuin painekattilassa. Hänen täytyi taistella kaikin voimin turhautumisen kyyneleitä vastaan. Miksei mikään onnistunut?

"Voinks mä koittaa täs välis?" Aatos kysyi. Einari irrotti painonnostovyönsä nopealla ranneliikkeellä ja antoi sen viereiselle pojalle. Se sai toimia vastauksena, häneltä ei riittänyt juuri nyt sanoja. 

Ei Einari nyt niin heikko ollut, että epäonnistuminen olisi häntä harmittanut näin paljon. Elämässä kaikki tuntui olevan päin persettä. Vanhemmat riitelivät jatkuvasti, pikkusisko märisi ja ylioppilaskirjoitukset hengittivät niskaan. Se kaikki kulminoitui aika ajoin suureksi möykyksi Einarin rinnassa. Möykky oli mustaa massaa, joka piti sisällään monta erilaista tunnetta. Suurimman osan ajasta poika työnsi möykkyä koko ajan syvemmälle, jottei se pääsisi häiritsemään hänen elämäänsä. 

Asiaa ei auttanut ollenkaan, että Aatoksella tanko ja painot näyttivät nousevan maasta täysin vaivatta. Einari katsoi parhaaksi kääntää päänsä poispäin, jottei vahingossa ilmaisisi raivoaan. Niin ei saanut tapahtua. Hänellä oli jo aivan liikaa sydämellään. 

"Eikku, ootko sä ihan...emmä tiiä, okei? Oot aika hiljaa", Aatos huomautti varovasti välttäen katsekontaktia. Nämä asiat eivät olleet kovin helppoja puheenaiheita kaksikolle. Kumpikaan ei ollut mestari puhumaan tunteista, tai ainakaan he eivät sitä toistensa seurassa harrastaneet.

"Joo joo", Einari tuhahti ja lähti marssimaan kohti pukuhuonetta jättäen Aatoksen purkamaan painot takaisin paikoilleen. Se oli ehkä hieman ilkeä temppu, mutta parempi kuin kaverille räyhääminen ilman todellista syytä. 

Aatosta ei saanut käyttää vihanpurun kohteena ihan vain siksi, että hän sattui olemaan paikalla. Einari tajusi sen, joten välttely oli hyvin tehokas keino. Hän ei halunnut puhua, ei katsoa silmiin. Se oli liikaa, sai Einarin liian lähelle romahdusta.

Pukuhuone tervehti häntä sytyttämällä liiketunnistimella toimivat valot. Einari harppoi kaapilleen, avasi sen avaimella ja veti tavaransa ulos. Enää pitäisi vetää housut shortsien päälle, laittaa takki niskaan ja häipyä. Jälkeenpäin hän voisi selittää Aatokselle, että oli muistanut yhden kouluhomman joka piti tehdä. 

Suunnitelma vaikutti tulevan täytäntöön todella mallikkaasti, kunnes Aatos ilmestyi pukuhuoneeseen juomapullonsa kanssa. Einari puri hammasta ja esitti, ettei nähnyt ketään. 

"Mikä sulla oikein on?" Aatos kysyi Einarin kauhuksi. 

"Ei mikään."

"Kylläpä on. Yleensä sä oot se joka pajattaa koko reenin ajan niin paljo, että käsken sua tukkiin turpas. Nyt sä oot vaan ärähelly ja murahellu."

"Mul ei oo mikään, okei?!" Einari tiuskaisi jo ääntään korottaen. Kukaan ei saanut nähdä, mitä hän tunsi. 

"Ok, ok. Ei sitte", Aatos perääntyi keskustelusta kädet koholla antautumisen merkiksi. 

"Heitänkö mä sut kotiin?" Einari ehdotti yrittäen lepytellä. Hän ei halunnut olla ilkeä, mutta toisen pojan jatkuva kyseleminen sai valmiiksi kireällä olevat hermot katkeilemaan yksi kerrallaan. 

"Jos sul on aikaa niin heitä."

Sanat tulivat Aatoksen suusta hieman loukkaantuneen oloisina. Hän oli selvästi sitä mieltä, että Einarin pitäisi puhua totta. Jälkimmäinen ei vain halunnut kertoa yhtään mitään. Se ei ollut hänelle ominaista.