Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

31. Sanomattomat sanat

TW! Vaikea isäsuhde, henkinen väkivalta, itsemurha, masennus, sikiökuolema, muistisairaus, katkeruus, raju kielenkäyttö

Terapeuttini katsoi minua myötätuntoisena. Hän tiesi, kuinka vaikeaa tämä tulisi minulle olemaan. Samaan aikaan me molemmat kuitenkin tiesimme, että tämä oli myös hyvin tärkeää. 

Minua vastapäätä oli tyhjä tuoli. Olin varmaan joskus itsekin istunut siinä, mutta yleensä se seisoi huoneen nurkassa. Nyt se tuntui uhkaavalta, koska minun piti kuvitella siihen oma isäni. Sydämeni hakkasi tavallista kovemmin jo ajatukselle. 

"Voit alottaa heti kun oot valmis", terapeutti sanoi. 

Vedin pitkän henkäyksen sisään ja aloin puhua. 

"Mä en oikeesti tiedä että mist mun pitäis edes alottaa tää. On niin monta asiaa jotka mä haluaisin vaan työntää sun kurkusta alas ja saada ne pysymään siellä. Mä haluaisin saada sut tuntemaan sen tuskan, mitä mä oon kantanu vuosien ajan. 

Jos me alotetaan ihan alusta. Mä tiedän että sulla ei ollu helppo lapsuus, kaukana siitä. Sä jouduit ottamaan liikaa vastuuta liian nuorena. Sua ei kohdeltu reilusti tai oikein, eikä kukaan lohduttanut sua kun sä itkit. Mä oon pahoillani siitä, koska sä et todellakaan ansainnut sitä. 

Sä et koskaan oo tykänny puhua kaikista niistä pahoista jutuista, mitä sun lapsuudessa tapahtu. Varmaan ihan hyväkin joltain kantilta, mutta lapsien hankkimisen kannalta tosi huono. Sä et koskaan käsitelly sitä kaltoinkohtelua, joten et siis koskaan päässy siitä yli. Must tuntuu että jokin osa susta jäi sinne lapsuuteen. Ehkä sun rakkaus tai empatia. 

Kun mä olin pieni, mun pääprioriteetti oli aina kelvata. Mä halusin että sä olisit ylpeä. Siks mä kannoin puukorin sisälle vaikka mun käsiin sattu ihan hirveesti. Siks mä istuin sun kanssa tunteja autotallissa ja katoin kun sä vaihdoit talvirenkaita Fordiin. Siks mä tein kotitöitä tekemättä niistä kuitenkaan numeroa. Kaiken sen mä tein vaan sen takia, että mä saisin kuulla olevani tarpeeks hyvä. 

Sä et oo koskaan sanonut mulle, että sä rakastat. Sä et oo sanonut että mä oon hyvä tytär, tai että mä oon kaunis, tai että mä olisin mitään positiivista. Ehkä sä oot joskus kehunu tutuille mun sorminäppäryyttä tai juoksutaitoa, mutta mä en oo ikinä riittäny ihan vaan ittenäni. Tai jos oon, niin sä et oo sitä antanut ymmärtää. 

Kun mä olin murrosiässä, me riideltiin paljon perheessä. Me huudettiin ja syyteltiin. Jokaisen riidan jälkeen mä itkin mun sängyssä ja syytin itteäni. Mun päässä mä olin aina se väärässä oleva osapuoli, koska niin sä sanoit. Sun mielessä kaikki mitä sä teit oli oikein tai oikeutettua. Mun teot ja ajatukset oli vääränlaisia, väärin artikuloituja tai yksinkertaisesti turhia. 

Mä en tiedä muistatko sä edes mun ensimmäistä itsemurhayritystä. Mun jäähyväiskirjeessä sanoin, että sulla olis viimein hyvä olla. Mä tarkotin sitä oikeasti. Mä rutto yritin tappaa itteni sen takia, että sä voisit elää helpompaa elämää. Mä olin oppinut, että mä oon taakka. Kaikki mun asiat on naisten ongelmia ja ratkeaa, jos vaan ajan traktorilla ympyrää. 

Kukaan ei varmaan koskaan oo väittänyt sulle vastaan. Kaikki on taipunut sun tahtoon hyväksynnän toivossa. Sä oot kuitenkin jättäny ne kylmästi huomiotta ja vaan etsinyt omaa etuas. Sä et ikinä sano meille lapsille että me ollaan oltu vahvoja. Sun mielestä masennus on heikon mielen tulos.

Tiiätkö mitä? Suurin osa mun ongelmista on sun perintöä. Jos sä et olis ollut niin jästipäinen ja jättäny asioitas käsittelemättä, sulla ei välttämättä olis käsissäs kolmea masentunutta tytärtä joista yks on kuollut. Sä voisit elää ihanaa elämää, ehkä jopa olla pappa. 

Adelen kuoleman jälkeen mä en oo pystyny kattomaan sua silmiin. Mä en halua nähdä, mitä niissä on. Vaikka aina sanotaan että itsemurha ei oo kenenkään syy, niin Adele ei ois kuollut ilman sua. Jos sä oisit kohdellu sitä enemmän niinku isä, se olis edelleen täällä. 

Mä en tiiä kerrottiinko sulle koskaan, mutta Adele oli kuollessaan raskaana seitsemännellä viikolla. Se tappo siis itsensä ja vauvansa. Tajuatko sä yhtään, että sä menetit oman lapsenlapses? Tuntuuko susta ikinä siltä, että sä teit jotain väärin? Ei varmaan, koska ainoo asia mitä sä näät on oma napa. Kaikkien muiden pitää pyöriä sen ympärillä. 

Koko mun elämän mä oon ollu väsyny. Väsyny siihen kaltoinkohteluun, vähättelyyn ja henkiseen väkivaltaan. Siihen ei oo auttanu mitkään unilääkkeet tai kipugeelit. Se väsymys on ikuista, ja se johtuu susta.

Mä tiedän että mun on turha odottaa sulta anteeksipyyntöä. Jos sä et kerran suostu ymmärtämään, niin ei sitten. Mä vaan haluan että sä kuulet nää asiat. Mä haluan että ne jäis sun aivoihin itämään niin, että ehkä jonain päivänä ne alkaa kasvaa hedelmää. Ehkä jonain päivänä mä vielä riitän sulle.

Kun mä käyn sun ja äidin luona, mä en jaksa olla siellä kauaa. Äiti esittää että kaikki ois hyvin, sä taas luulet kaiken olevan hyvin. Mä en käsitä miten sä et aisti sitä tunnelmaa. Miten sä pystyt pitämään Adelen kuvaa sun yöpöydällä? Miten sä pystyt käymään sen haudalla? Etkö sä oikeesti syytä ittees yhtään mistään?

Mä oon tosi usein toivonu, että mä en olis syntyny. Molemmilla meistä ois ollut kivempaa. Mutta ei, teidän oli ihan pakko saada tytärkolmikko jota vois sitten esitellä maailmalle. Tais mennä suunnitelmat vähän pieleen. Nyt sulla on kaks ihmisrauniota, jotka yrittää tukea toisiaan olemattomilla voimavaroilla.

Äitillä diagnosoitiin Alzheimer pari kuukautta sitten. Mä pelkään jo nyt, mitä siitä tulee. Lääkäri sano, että se ei tuu enää menemään muuta kuin huonompaan suuntaan. Se tulee menettään sen lähimuistin, ja lopulta se ei luultavasti muista mitään. Vaikka en sais, niin jossain syvällä sisimmässäni mä tunnen vahingoniloa sun puolesta. Sun pitää kerrankin ottaa vastuu jonkun toisen hyvinvoinnista ja huolehtia, ettei äiti hortoile kohta johonkin.

Joskus mä pallottelen ajatusta, että mä en vaan enää kävis teidän luona. Se saattais olla terapeuttista, mutta en haluu jättää äitiä yksin sun kanssa. Se varmaan masentuu myös, jos ei nää elämässä muita kuin omaa ankeaa miestään.

Harmittaa, etten voi hyvästellä sua vielä. Mun pitää vaan tyytyä jonkulaisiin loppusanoihin. Ehkä mä vaan sanon sen mitä mulla tulee ekana mieleen, kun aattelen kaikkia kipeitä muistoja sun kanssa. Kaikkia niitä 21 vuotta, joiden aikana mä oon yrittänyt tehä kaiken sun mieliksi.

Miksi mä en koskaan voi riittää? Mikä mussa on niin perustavanlaatuisesti vikana, että sä et kykene antamaan mulle rakkautta, et sitten tippaakaan? Miksi teidän piti hankkia lapsia, jos sä tiesit että näin käy?

Mä vaan haluaisin olla tarpeeksi."

Viimeisen lauseen kohdalla ääneni särkyi, ja aloin itkeä kovemmin kuin ikinä aikaisemmin terapiassa. Käperryin pieneksi palloksi tuolin nurkkaan ja annoin kaikkien niiden kuristavien tunteiden tulla ulos. Aistin terapeutin nousevan ylös tuoliltaan, ja hetken kuluttua käsi kiertyi olkapäideni ympärille.

"Se meni hyvin. Sä olet tarpeeksi."