Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

18. Väsynyt elämään

TW! Tässä novellissa puhutaan melko avoimesti viiltelystä, itsemurhasta ja itsetuhoisista ajatuksista. 

Minä olin luvannut itselleni, etten tekisi näin enää. Olin minä luvannut monelle muullekin, mutta en tosissani. Nyt minä olin oikeasti yrittänyt vastustaa. Rimpuilla ja riuhtoa pois addiktioni syövereistä, mutta se veti minua takaisin säälimättä. 

Veri oli kaunis asia. Niin minä olin sen aina ajatellut. Se oli syvää punaista, eikä kukaan määräillyt sitä. Se virtasi milloin halusi, mistä halusi. Jokainen kunnioitti sitä, koska ilman verta meitä ei olisi. 

Jos nyt ihan rehellisiä ollaan, niin minua hävetti. Terapeuttini Asser olisi todella pettynyt minuun. Ei hän sitä suoraan sanoisi, huokaisisi vain teatraalisesti ja ehdottaisi uutta yritystä. Joka kerta minä kuitenkin kykenin aistimaan, että hänen hermonsa kiristyivät. Minä en vain yksinkertaisesti osannut elää ilman tätä. 

Tällä kertaa olin tehnyt kaiken vaikeamman kautta. Kaverini Sun oli pakottanut minut heittämään kaikki teräni pois, keittiöveitsiä lukuun ottamatta. Niihin en kuitenkaan olisi edes koskenut, koska minua ällötti ajatus verestä tiskikoneessa tai edes lavuaarissa. Siksi minun oli pitänyt hankkia ruuvimeisseli ja ruuvata harmaasta terottimestani terä pois. Se oli juuri sopivan kokoinen ja melkein yhtä terävä kuin normaalit teräni. 

Istuin vessan lattialla selkä seinää vasten ja tuijotin aikaansaannostani. Lähemmäs kaksikymmentä viiltoa rivissä kyynärvarteni sisäpuolella. Olin innostunut hieman liikaa, mutta minkäs teet. Välillä oli pakko antaa mielelle kaikki valta. 

Kurotin ottamaan telineestä pari palaa vessapaperia, ja aloin pyyhkiä ylimääräistä verta pois. Paperi kostui ja repeili, mutta jatkoin puuhaani. Seuraavaksi puhdistin haavat huolellisesti, vedin hihat alas ja pesin käteni. Viillot polttivat hihan alla, ja se tuntui hyvältä. 

Kello oli kolme yöllä. Viiltelyhaluni oli alkanut jo iltakymmeneltä. Olin istunut sängylläni ruuvimeisseli kourassani ja miettinyt. Olin yrittänyt hengitellä rauhallisesti ja tolkuttaa itselleni, että tunne menisi pian ohi. 

Se ei mennyt. Viiden tunnin päänsisäisen taistelun jälkeen minun oli pakko luovuttaa. Olin antautunut hurmoksen valtaan. Sen jälkeen tapahtumat olivatkin melko euforisessa huurteessa olevia muistoja. 

Kaaduin sänkyyn ja toivoin, etten heräisi aamulla. En jaksanut enää. 

Toiveeni ei toteutunut. Puhelimen herätys repäisi minut takaisin unen suloisesta, kivuttomasta valtakunnasta. Haparoin mokoman laitteen käteeni ja hiljensin kiduttavan rimputuksen. 

Hetken ajan minä vain makasin siinä. Tuijotin kattoa ja yritin päättää, minkälainen päivä tästä tulisi. Pitäisikö minun tarttua pilleripurkkiin ja kaataa se kaikki kurkkuuni, vai pakottaa itseni koulun penkille nuokkumaan? 

Minä en oikeasti osannut sanoa, milloin masennus oli alkanut. Ehkä kolme vuotta sitten? Kaikki oli pimentynyt pikkuhiljaa, mutta havahtuminen pahaan oloon oli tullut yksi täysin normaali keskiviikkoiltapäivä viime vuonna. Siitä seurasi lääkärikäyntejä, verikokeita, sydänfilmejä, Kelan papereiden täyttämistä ja lääkekokeiluja. 

Olin aikonut pitää koko prosessin salassa, mutta se osoittautui mahdottomaksi. Ainaiset poissaoloni koulusta, kokoaikainen väsymys ja salaperäiset itkukohtaukset paljastivat minut Sunille. 

Sun olikin koko murhenäytelmän päätähti. Poika oli tullut vaihto-oppilaana Koreasta Suomeen kolme vuotta sitten, mutta jäänyt lopulta asumaan. Hän opiskeli samassa yliopistossa kuin minä, ja olimme hyviä kavereita. Pääkommunikointikielemme oli englanti, mutta välillä Sun halusi itsepäisesti puhua hieman rikkinäistä suomeaan.