Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

41. Totuus on tarua ihmeellisempää

Kesäilta oli jo pitkällä, mutta asunnossani oli kuuma kuin pätsissä. Vaeltelin huoneesta toiseen, yrittäen epätoivoisesti löytää viileämpää soppea, vaikka tiesin sen olevan hyödytöntä. Lämpömittari keittiön seinällä näytti kolmeakymmentä astetta, eikä se luultavasti laskisi vielä vähään aikaan.

Kun olin kuluttanut viimeisetkin hermonrippeeni, päätin pakata virkkuuprojektini kassiin ja lähteä iltakävelylle. Ehkä nukkuminen olisi jo mahdollista, kun tulisin takaisin. Jos en sitten jäisi uinumaan puistonpenkille keskeneräinen villatakki peittonani.

Kadulle päästyäni huomasin tyydytyksekseni, että ihmisiä ei näkynyt olevan liiemmin liikkeellä. Se sopi minulle oikein hyvin, koska ihmiskontaktit olivat viime aikoina muodostuneet minulle hyvin vaikeiksi. Valmistumiseni jälkeen olin päivä päivältä alkanut muuttua enemmän erakoksi. Kuoharilasilliset olivat muuttuneet iltahämärässä nautituiksi teekupposiksi ja naurunremakka radion ainoan yöllä lähettävän uutiskanavan monotoniseksi höpinäksi.

Suuntasin askeleeni kohti puistoa, joka sijaitsi aivan merenrannan tuntumassa. Vaikka se olikin yleensä täynnä ryyppääviä nuoria, niin en uskonut siellä oleskelevan tiistai-iltaisin juuri ketään. Se oli sitäpaitsi syrjässä ja melko varmasti täynnä sääskiä. Minä kuitenkin olin sitä onnekasta kastia, josta ne verenimijät eivät olleet kiinnostuneita sitten ollenkaan.

Epäilykseni olivat osuneet oikeaan. Puisto oli autio lukuun ottamatta yhtä koiranulkoiluttajaa, jonka collie oli päättänyt jäädä makaamaan keskelle tietä. Ohitin parivaljakon hienotunteisesti, etten vaikuttaisi tuomitsevalta. Mieleeni nousi lapsuusmuisto omasta koirastani, joka oli kuollut jo aikapäiviä sitten. Ei sekään halunnut palata kotiin lenkkien jälkeen, vaan hangoitteli vastaan jokaisella askeleella.

Asetuin istumaan eräälle penkille ja otin projektini esiin. Villatakistani puuttui vielä hihat, mutta selkä- ja etupuoli olivat valmiit. Keskityin siis päättelemään langanpäitä, joita sojotti joka suuntaan. Työni prioriteetti oli valmistaa se jämälangoista, joten pääteltävää riitti. Väriraidat puuroutuivat silmissäni sinapin väriseksi mössöksi, kun keskityin yhteen lankaan kerrallaan. Ensin pujottelu parin silmukan väliin, ja sitten nips.

Vaikka silmäni olivatkin täysin työssä kiinni, kykenin silti kuuloaistillani hakemaan itselleni viihdytystä. Kaikkialla ympärilläni lauloi lintuja, ja jossain kauempana kuului liikenteestä aiheutuvaa kohinaa. Yritin sovittaa niitä yhteensopivaan rytmiin, mutta linnut eivät ilmeisesti olleet mukana suunnitelmassani. Ne aloittivat aina uudestaan, välillä hieman eri kohdasta kuin edellisellä laulannalla.

Työnteko vei mukanaan, enkä kiinnittänyt enäää huomiota ympäristöön. Oli vain minä ja keskeneräinen työ, sekä tietysti ajatukseni. Ne virtasivat jatkuvalla syötöllä aivoihini, eivätkä pysähtyneet juttelemaan. Koulun loppu, pitäisi hakea töitä, aiottiinko se Edlan koira lopettaa, olinko hoitanut itselleni lääkkeet seuraaviksi kuukausiksi, tuo silmukka on muuten tehty väärin, miksi ihmeessä valitsin tämän värin juuri tähän kohtaan.

Viimeisen langanpätkän katketessa päätin alkaa tekemään lähtöä. Pakkasin kassini ja tarkistin samalla kellonajan. 22:37. Olin missannut nukkumaanmenoaikani, jonka Ilta-Sanomien mukaan piti pelastaa elämäni ja tehdä minusta maailman tehokkain ja onnellisin ihminen. Se siitä sitten, hymähdin päässäni.

Aurinko oli edelleen paikalla, joskin se oli jo tehnyt tietään kohti horisonttia. Näin sen kaarevat ääriviivat koivupöheikön oksien läpi. Taivas oli maalautunut vaaleanpunaisen sävyiseksi, eikä pilviä näkynyt missään.

Päätin kiertää rannan kautta kotiin, jotta voisin käydä arvioimassa veden lämpötilan. En ollut mikään vesipeto, mutta rauhallisissa olosuhteissa olisin voinut jopa harkita kastautumista. Kyseiset rauhalliset olosuhteet käsittivät suojaisen rannan, yksinolon ja mahdollisuuden juosta saunaan.