Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

47. Elossa ollaan

TW! Kuolemasta puhuminen, melko ronski sarkasmi!
Jatkoa novelleille "Äärettömän mustuuden reunat" ja "Kohtalotoverit".

Kun sain kuulla Liezelin kuolemasta, reagoin ulkopuolisten silmin hyvin neutraalilla tavalla. Puristin äidin kättä ja katsoin häntä pitkään.

Olen yksinkertaisesti väsynyt suremiseen. Tunnettuani Liezelin jo melko kauan aikaa tiesin, mikä hänen kohtalonsa oli. Sen takia minun oli helpompaa suhtautua siihen, että hän oli poissa. Vaikka olikin raastavaa menettää hänet, yritän olla ajattelematta asiaa liikaa. Tähän me molemmat olimme koko ajan tähdänneet.

Tietysti sain jälleen uuden muistutuksen siitä, kuinka lähellä oma kuolemani oli. Minunkin läheiseni istuvat kohta sänkyni vieressä pitäen kylmästä kädestäni kiinni. He seuraavat, kun sydämeni taistee pitääkseen minut kiinni elämässä. Lopulta minä olen vain kasa luita ja lihaa. Sen jälkeen heidän pitää tottua arkeen, jossa minua ei enää ole. Kaikki kalliit hoitotarvikkeeni sullotaan kaappeihin, viedään kaatopaikalle tai myydään eteenpäin. Niitä ei tarvita enää koskaan, ellei äiti nyt välttämättä halua haistella kuolarättejäni kymmenen vuoden kuluttua.

Vietän melko paljon aikaa kuvitellen, minkälaiselta läheisteni elämä tulee näyttämään poismenoni jälkeen. Äitini ei halua puhua asiasta, eikä isäkään vaikuta kovin innostuneelta. Sosiaalityöntekijät, sairaanhoitajat ja muut ammattilaiset taas tarjoavat minulle niin taukoamatta sympatiaa, etten ehdi saada suunvuoroa. Siksi joudun ajoittamaan mietiskelyhetkeni niihin tunteihin, jotka vietän yksin huoneessani.

Kattotähdet ovat edelleen läsnä. Yhä useammin tuijotan niitä ja tajuan, kuinka sumentuneilta ääriviivat näyttävät. Korvissa soi palosireeni ja kehossani tuntuu pistelevä tunne. Olen myös yhä useammin tajuissani melko suuren osan kohtauksista, mikä on hyvin kivuliasta ja henkisesti raskasta. Kipua ei voi paeta minnekään, enkä yleensä voi myöskään kommunikoida kohtausten läpi. Joudun siis makaamaan hiljaa paikoillani, kun suustani valuvat sylkivanat kutittavat kiduttavasti leukaani.

Äiti on ollut tiivissä yhteydessä Liezelin vanhempien kanssa tämän kuoleman jälkeen. He suunnittelevat hautajaisia ja muistotilaisuutta. Äidilleni se on ilmeisesti terapeuttista ja tulevaan valmistavaa, minulle jollain tavalla ärsyttävää. En halua, että äiti sekaantuu muiden perheiden suremiseen. Hänellä sattuu nimittäin itsellään olemaan terminaalisesti sairas lapsi, joka makaa ihan hänen vieressään. Kaiken lisäksi tämä lapsi sattuu vielä olemaan elossa.

On outoa, kuinka huomion ja yksinolon halu vuorottelee. Välillä en halua mitään muuta niin paljon kuin vain käpertyä äidin syliin, ja taas toisinaan häädän hänet huoneestani ronskien sanojen saattelemana. Se tuntuu minusta pahalta, mutta mielialan vaihtelut kuuluvat sairauden loppuvaiheeseen. Yksinkertaistettuna kehoni tuhoaa itseään sisältä ilman mitään näkyvää syytä. Sisuskaluni käyvät sotaa keskenään kiistellen, kuka tuhoutuu ensimmäisenä. Tällä hetkellä näyttää siltä, että keuhkoni vetelevät viimeisiään. Se myös näkyy ja kuuluu, koska hengitykseni kuulostaa 300 vuotta tupakoineen vampyyrin säälittäviltä yrityksiltä saada happea.

Jos olin ennen yksinäinen, niin nyt olen hylkiö. Yksikään entisistä luokkakavereistani ei ole ottanut yhteyttä minuun viimeisiin kuukausiin. Kyllä minä toisaalta sen ymmärrän, koska olen periaatteessa elävä kuollut. Tunnen oloni vain hieman säälittäväksi, kun sosiaaliset kontaktini rajoittuvat vanhempiini, hoitohenkilökuntaan ja viisikymppiseen naisopettajaan, joka välillä soittaa kyselläkseen vointiani. Hän ei ilmeisesti parhaalla tahdollaankaan ymmärrä, mitä "terminaalinen sairaus" tarkoittaa. Kovin usein minulla tekee mieli sanoa myrkyllisesti, ettei hänen tarvitsisi vaivautua esittämään mukavaa. Minä olin aina hänelle se rasittava taakka, josta on sattumalta nyt tullut kuoleva lapsi.