Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

25. Mahdollisuus elää

TW! Masennus, itsemurhasta puhuminen, kuolema

Ikuisuus on pitkä aika. 

Minusta kuitenkin tuntui, että olin miettinyt ja lykännyt päätöksentekoa jo ikuisuuden ajan. Olin tehnyt listoja hyvistä ja huonoista puolista, jutellut ties kuinka monen ammattilaisen kanssa ja ahdistunut yksin huoneessani. 

Nyt olin kuitenkin valmis. Tai ainakin niin valmis, kuin elämän lahjoittamiseen voi koskaan olla. 

Tiedän, tiedän. Täysin päättömän kuuloinen termi. Silti se on niin tärkeä osa yhteiskuntaa, että sen keksijälle on annettu jo varmaan kaksikymmentä erilaista palkintoa. Toisaalta keksijä on myös yritetty salamurhata jo kymmenesti, joten mielipiteet selkeästi jakaantuvat molemmille puolille. 

Elämän lahjoittaminen on hyvin yksinkertainen, mutta toisaalta hyvin monimutkainen asia: jos olet perusterve, mutta esimerkiksi masentunut, sinulla on itsemurhan sijaan mahdollisuus lahjoittaa elinvoimasi ja terveytesi sitä tarvitseville. Syöpälapsille ja neliraajahalvaantuneille lahjoituksia satelee eniten. Ilmeisesti ihmiset ajattelevat, että syöpä tai halvaus tuhoaa elämän täysin. 

Jos siis päätät lahjoittaa elämäsi, proseduuri menee jotakuinkin näin: täytät n. 25 erilaista lomaketta jossa vakuutat tekeväsi kaiken täysin omasta tahdostasi. Sen jälkeen asetut makaamaan pedille, ja sinuun kytketään kaikki mahdolliset letkut ja laitteet mitä maailmasta löytyy. Pikkuhiljaa elinvoimaasi aletaan uuttaa ulos kehostasi. Toimitus on täysin kivuton, ja häivyt tästä maailmasta vähin äänin. Vain elinvoimasi ja terveytesi jää pieneen lasiputkiloon, josta se voidaan siirtää veren kautta jonkin toisen ihmisen kehoon. 

Minä olin ollut masentunut jo kymmenen vuotta. Olin 20-vuotias, kun tein lopullisen päätökseni elämäni lahjoittamisesta. Suurimmat matikkanerot voivat nyt sitten laskeskella, milloin masennuin. Ja seuraavaksi kaikki voivat sitten hyökätä kimppuuni aina yhtä ihastuttavalla "sinullahan oli koko elämä edessäsi!" -argumentilla. Olkaa hyvä. Minä vain en satu välittämään enää. 

Kun ensimmäisen kerran otin mahdollisuuden esille äitini kuullen, hän laittoi minut kotiarestiin kuukaudeksi. Kyllä vain. Minä, 18-vuotias tyttö, istuin sängylläni ja katsoin ikkunasta ulos pimeyteen. Äiti oli sitä mieltä, että moiset hupsutukset häviäisivät päästäni kunnon kurilla. Hän oli väärässä. 

Masennus muutti minua. Kuplivan iloisesta ja onnea säkenöivästä lapsesta kutistui vihainen, surullinen ja elämään väsynyt varjo. Koulussa minut lähetettiin kesken tuntien terveydenhoitajalle "saamaan vähän puhtia." Hoitaja juotti minulle pillimehua ja silitteli olkapäätäni sanoen, että minun kannattaisi puhua huolistani. Niinpä minä aloin käydä joka viikko kuraattorin luona. Istuin tuolin reunalla ja pakotin suustani ulos synkkiä lauseita, joita kuraattori sitten pystyi kauhistelemaan. 

Kun tätä jatkui kahdeksan vuotta, aloin toden totta hamuta kuolemaa sormillani kuin vauva helistintä. Aloin ylittää kadut tarkistamatta mahdollisia lähestyviä autoja. Hotkin ruokaa toivoen, että se päätyisi tukkimaan henkitorveni. Silti mikään ei saanut minua uinahtamaan ikuiseen uneen. 

Sen takia minä siis seisoin Lahjoita elämäsi -klinikan aulassa kello 6:30 perjantaiaamuna. Kannoin olallani laukkua, jossa oli puhelin, juomapullo ja henkilökorttini. Sisälläni kihisi jännitys ja pelko. 

"Onko Mila Seikkula?" huusi virkailija tiskiltä. 

Harpoin pöydän luo ja liu'utin henkilökorttini pleksilasin alta virkailijalle. Hän tarttui siihen, skannasi viivakoodin ja alkoi selata tietokonettaan. 

"Sulla oli aika elämän lahjoitukseen?" hän varmisti. 

"Jep."

"Kakkoshuone, hoitaja tulee kohta antamaan tarkemmat ohjeet", virkailija ilmoitti ja ojensi korttini takaisin.