Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

37. IKTL:n uhri - osa 3.

TW! Traumat, kidutus, kuolema, aseet, seksuaalinen ahdistelu/raiskauksen maininta, väkivalta

Tytön näkökulma

Seisoin selkä vasten valkoista, viileää seinää. Katsoin eteenpäin ja nieleskelin kivun kyyneleitä. Palovammat käsissäni tuntuivat polttavan koko käteni olemattomiin. Joka hetki minusta tuntui, etten kestäisi. Silti sekunnit kuluivat ja kellon viisarit tikittivät eteenpäin.

"Moi", kuului hiljainen kuiskaus viereltäni. Tiesin katsomatta, että siinä seisoi A23HT. Hän oli tyttö, joka oli ollut täällä laitoksen perustamisesta asti. Koko sen ajan hän oli ollut lukittuna sektorille X, kuten minäkin.

"Moi", vastasin hampaat yhdessä.

"Kiputaso 1-10?" hän kysyi.

"Varmaa 100. Kuinka kauan vielä?"

"Ei mitään käsitystä. Voi olla tunti, voi olla vuorokausi. Sulje sun ajattelu, silleen sen kestää helpommin. Yritä kuvitella ittes kuolleeks, niin pikkuhiljaa kipu siirtyy taka-alalle. Joskus me vielä ollaan 4EverSafe."

"A23HT, MITÄ SANOIT?!" huusi koetta johtava tutkija. Suljin silmäni, tietäen mitä oli tulossa. Minä en halunnut nähdä sitä.

Tunsin ilmavirran kasvoillani, kun erikoisvarustettu luoti viuhahti ohitseni suoraan A23HT:n sydämeen. Hän kuoli välittömästi, ainakin niin toivoin. Se oli paljon armollisempi kohtalo niille, jotka olivat joutuneet viettämään pitkän ajan laitoksessa. Hän oli nyt saanut 4EverSafe-kohtalonsa.

"Ja näin me saamme jälleen kerran muistuttaa teitä yksinkertaisista säännöistä: ei puhetta kokeiden aikana, jälkeen, ennen tai niiden välissä."

Huone keinui, kun kaikki veri tuntui pakenevan päästäni. Järkytys taas yhden ihmisen kuolemasta ei tullut kokonaisena, vaan shokkitila lähinnä lievensi hieman kiputilaani. Yritin noudattaa tytön neuvoa ja sulkea mieltäni, mutta aistiärsykkeet pitivät minut inhottavan tietoisena olinpaikastani.

Seuraavana yönä heittelehdin lattialla, kun sähköshokit menivät kehoni läpi uudelleen ja uudelleen. Kuulin utuisen tajuni läpi tutkijoiden naurahduksia ja kevyttä huulenheittoa. He nauttivat siitä, että minuun sattui. Siitä ei ollut epäilystäkään, eivätkä he kieltäneet sitä.

Pimeys oli kaikkialla ympärilläni, mutta näin silti asioita joita en olisi halunnut nähdä. Joku uusista tytöistä makasi täysin tiedottomana maassa. Epäilin, että hänen sydämensä oli pysähtynyt. Kohta paikalle ryntäisi ihmisiä, jotka yrittäisivät saada sen taas käyntiin. Niin tehtiin uusille, jottei arvokkaita testikappaleita menetettäisi turhaan. A23HT oli ollut jo loppuun käytetty, eli hänestä ei saatu enää minkäänlaista hyötyä irti.

Joku tutkijoista tuli minun luokseni ja painoi neulan kyynärvarrestani sisään. Kaikki pyöri, minua oksetti, ja kurkustani purkautui karjaisu. Koko kehoni kampeutui kaarelle, kunnes viimein tajuttomuus vei vallan. Siltikään tuska ei loppunut. Näin kipuni pyörteinä ja pisteinä. En ollut enää päässäni, vaan jossain kaukana poissa. Miksi minä olin enää edes kykeneväinen muodostamaan ajatuksia?'

"Sinusta on meille hyötyä. Sinä et tarvitse enää nimeä, me nimeämme sinut uudelleen. Olet turvassa, eikä sinulle tapahdu mitään pahaa. Yhdessä me opimme paljon uutta."

He valehtelivat. Minä tarvitsin nimen, mutta jonain kivun täyttäminä hetkinä se liukui kauas, saavuttamattomiin. Vaikka kuinka etsin kirjaimia mieleni sopukoista, ne karkasivat minulta.

Ja sitten oli niitä päiviä, öitä ja kohtauksia, joissa pieni ääni päässäni kuiskasi:

"Taistele, Alva. Sinun pitää taistella. 4EverSafe."