Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

11. Matkani masentuneena

ISO TW ITSETUHOISUUDELLE JA ITSEMURHASTA PUHUMISELLE!!! Lue omalla vastuulla, ajatuksiani ei ole laitettu minkäänlaisen suodattimen läpi!

Kun masennuin, muutuin. 

En ollut enää se iloinen ja nauravainen nuori. Minusta tuli näyttelijä, joka unohti roolinsa toistuvasti. 

Lukeminen ja käsityöt vaihtuivat rock-musiikin kuunteluun ja itsemurhasta haaveiluun. 

Miksi et sitten tappanut itseäsi?

Tätä kysymystä kysyn itseltäni uudelleen ja uudelleen. Kaivan esiin vanhat päiväkirjat ja yritän lukea vastauksen rivien välistä. 

Perimmäinen totuus lienee se, että minua pelotti. Vaikka hamusin kuolemaa käsilläni joka päivä, sisälläni oli silti pelkoa tuntemattomasta. En osannut päättää, olisiko itsensä poistaminen maapallolta viisasta. 

Ihmiset sanovat usein, että itsemurha on itsekäs teko. He eivät vain ymmärrä totuutta. Masentuneet ajattelevat tekevänsä muille palveluksen. Se voi kuulostaa hullulta, mutta se on totta. Ajattelin itsekin niin. 

Pyörittelin usein päässäni kysymyksiä. 

Huomaisivatko opettajat, että yksi oppilas puuttuu?

Nostettaisiinko koulussa lippu puolitankoon?

Pitäisikö rehtori katkeransuloisen puheen siitä, kuinka itsemurha on lopullinen ratkaisu väliaikaiseen ongelmaan?

Itkisivätkö kaverini?

Jäisikö joku janoamaan vastauksia?

Pommittaisivatko nettikaverini puhelimeni täyteen viestejä, joita silmäni eivät enää näkisi?

Välillä itsetuhoiset teot pysäytti se, että elin muita varten. Vihasin itseäni ja vihasin elämääm mutta en halunnut olla taakka muille. Hautajaiset maksavat ilmeisesti aika paljon. 

Siksi minä siis pysyttelin elossa. Pysäytin itseni, kun jalka hakeutui korkeammalle sillan kaiteella. Pysäytin itseni, kun käteni availivat särkylääkepaketteja. Pysäytin itseni, kun istuin terän kanssa kylpyhuoneen lattialla ilmastoinnin hurinaa kuunnellen. 

Monet eivät näe minusta, kuinka epätoivoinen olen ollut. Kuinka kovasti halusin kutsua kuoleman luokseni. 

Yleensä en edes ajatellut, mitä kuoleman jälkeen tapahtuisi. Ajattelin vain sitä helpotusta, jonka saisin päästessäni pois. 

Puhuin terapiassa siitä, etten ole varma olisinko oikeasti koskaan yrittänyt itsemurhaa. Siihen tarvitsee kuitenkin aika paljon voimaa. 

Minulle on kerrottu, että itsemurhan tehdessään ihmisen mieli on psykoosinomaisessa tilassa. Hän ei enää kykene ajattelemaan realistisesti, vaan pyrkii keinoja kaihtamatta surulliseen päämääräänsä. 

Välillä haluaisin tavata ihmisiä, joiden läheiset ovat tehneet itsemurhan. Haluaisin kuulla, miltä se suru tuntuu. Pääseekö siitä koskaan yli? Olisiko surua ollut helpompi kestää, jos kuolema olisi tullut ulkopuolisesta syystä?

Minä en osaa tällä hetkellä kuvitella terveiden ihmisten mielenmaisemaa. Aina kun minulle tulee vähänkään pahempi olo, itsemurha on heti mielessä. Ajattelen milloin, missä, miten. 

En kuitenkaan sanoisi, että minulla on hätää. Ainakin haluaisin sanoa, että olen turvassa itseltäni. Toivon että se on totta, mutta en voi koskaan olla varma. 

Milloinkaan minä en ole luvannut, että en ikinä tekisi itsemurhaa. Olen vain antanut "en ennen tätä..."-kaltaisia lupauksia. Ne ovat riittäneet ihmisille, mutta en kykene edes kuvittelemaan sitä tuskaa, mitä he oikeasti ovat käyneet läpi. 

Tässä yhteiskunnassa sana "itsemurha" on tabu. Sitä kierrellään kouluissa terveystiedon tunneilla eikä siitä puhuta avoimesti. Sana itsessään on joidenkin mielestä äärettömän ruma. Minä en näe sitä sellaisena. Ennen se oli helpottava ja toivoa antava sana, nyt se on lähinnä neutraali ilmaus itsensä surmaamiselle. 

Minulle itsemurhasta puhuminen ei ole erityisen vaikeaa. Tiedän kuitenkin, että todella monet eivät ole sujut asian kanssa. He haluavat suojella itseään ja muita. En kykene täysin ymmärtämään sitä, mutta kunnioitan heidän mielipiteitään. 

Pahimmassa vaiheessa minua ärsytti, kun kaikki kysyivät oliko minulla suunnitelmaa, miten tekisin sen. Olin oikeasti hyvin turhautunut. Mitä väliä sillä oli? 

Nyt olen ymmärtänyt, että he yrittivät ennaltaehkäistä. He halusivat saada minut pois vaarallisten paikkojen ja asioiden läheltä. 

Joskus tuntui, että minua käsiteltiin kuin aikapommia. Aivan kuin otsaani olisi kirjoitettu punaisella iso V-kirjain. Vaaraksi itselleen. 

Minua kohdeltiin sairaana. Äkkiä, vuoden jälkeen, olin oikeasti sairas. Minut piti saada lääkekuurille ja terapiaan ja minusta piti tehdä lastensuojeluilmoitus ja minun piti levätä ja ottaa rennosti ja olla huolehtimatta koulusta.....

Harmi vain, että yhteiskunta ei huomioi itsetuhoisia ihmisiä. Me emme saa sairauslomaa muutakuin itsemurhayrityksen jälkeen. Välillä siis harkitsin ns. demoa, eli yritystä ilman oikeaa tavoitetta kuolemasta. Silloin olisin saanut apua nopeasti. Minut olisi tökätty osastolle ja odotettu, että löytäisin taas elämästä sen ilon ja onnen. 

Tällä hetkellä voin ihan hyvin. Tai ainakin paremmin kuin viime vuonna. Poissaoloja ei ole paljon, koenumerot ovat edelleen ysin-kympin-tasoa, en satuta itseäni kovin usein, nukun ihan ok vaikka näenkin painajaisia melkein joka yö. Se johtuu luultavasti lääkkeistä ja melatoniinista. 

Näennäisesti olen aina voinut hyvin. Olen hymyillyt ja nyökkäillyt lääkäreille ja käyttäytynyt hyvin rauhallisesti. En ole jättänyt suihkuja väliin tai pukeutunut pelkkään mustaan. En ole laihtunut luurangoksi ja kieltäytynyt syömästä. En ole maannut sängyssäni viikkoa putkeen ja lopettanut puhumista. En ole missään vaiheessa ollut se stereotyyppinen masentunut, vaikka olinkin aivan pohjalla. 

Minulla ei ollut ongelmia koulumenestyksen kanssa. Kokeet menivät hyvin koko ajan. 

Koulussa oleminen oli kuitenkin minulle sanoinkuvaamattoman tuskallista. Viikossa olin keskimäärin yhden kokonaisen päivän pois koulusta, koska en ahdistukseltani kyennyt menemään. 

Vapaa-aikanani tuijotin ruutua koko ajan. Poistuin sängystäni vain syömään ja vessaan. Katsoin joko videoita Youtubesta tai kirjoitin fanficcejäni. Väsymys oli kokonaisvaltaista ja jokapäiväistä. Minulla ei ollut energiaa mihinkään ylimääräiseen, vaan aivoni keskittivät kaiken voimansa pitääkseen minut hengissä. 

Oudolta tässä tuntuu se, että tilani paheni niin nopeasti. Täysin terveen oloisesta tytöstä tuli puolessa vuodessa vakavasti masentunut ja vaarallisen itsetuhoinen. Kahdeksan kuukauden aikana mun masennustestistä saamat pisteet nousi yhdestätoista 41:een. Kyllä se elämä vaan yllättää. 

Kuten voitte varmasti ymmärtää, niin näissä kirjoituksissa mä oon tosi haavoittuvainen. Haluun kuitenkin tuoda omaa kokemustani ilmi ja levittää tietoisuutta siitä, että masentuneen matkan ei tarvitse päättyä itsemurhaan. 

Ootte rakkaita <3