Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

27. Pientä pohdintaa

Huom! Tämä EI ole novelli :)

13.2.2024

Tällä lailla ystävänpäivän ovella ajattelin viimein kirjoittaa ajatuksia ylös aiheesta, joka on pyörinyt mun mielessä jo pitkän aikaa. Muistaakseni se lähti jo pari vuotta sitten liikkeelle, mutta nyt oon oikeasti vasta tajunnut sen. 

Kyse on siis mun omasta kirjoittamisesta, ja vielä tarkemmin sanottuna aiheista. Varmaan melko moni mun lukija on jo huomannut, että mun aiheet pyörii siellä pimeissä nurkissa ja koloissa. Löytyy verta, kyyneliä, kipua ja kuolemaa.

Sille on melko yksinkertainen, joskin surullinen syy: mä en oikeasti osaa kirjoittaa iloisista asioista. Tai ehkä osaan, mutta en tee sitä. Kaikissa mun novelleissa tunnelma on ainakin yli puolet ajasta hyvin painostava. 

Tää pääasia on taas vähän erilainen: lähes kaikissa mun novelleissa on hädässä oleva/muuten jollain tavalla heikko nainen, jonka mies pelastaa. 

SIIS YMMÄRRÄTTEKÖ TE NYT ETTÄ MIKSI TÄMÄ ON JÄRKYTTÄVÄÄ?

Mä olen itse sitä mieltä, että tää asetelma ei vaan aina mene näin. Jostain kumman syystä mä kuitenkin aina päädyn kirjoittamaan kohtauksia, joissa nainen on altavastaaja. Ei hyvä. 

Yksi mahdollinen syy tähän vois olla, että mun on vaikeaa kirjoittaa poika/mieshahmoja. En tiedä vastakkaisen sukupuolen järjenjuoksusta tarpeeksi kirjoittaakseni niistä realistisesti. 

Toinen taas on vähän syvällisempi, mutta myös melko todennäköinen syy: mä kirjoitan hahmoja sellaisiin kohtauksiin, joissa mä itse haluaisin olla. Mietitääs nyt vähän aikaa esimerkkejä näistä: 

Pientareella (jos ette muista niin kertoo siis siitä skootterionnettomuudesta) sisältää kaksi poikaa, jotka auttavat loukkaantunutta tyttöä ilman ivaa tai naureskelua. Ihan pyyteetöntä empatiaa, jota en oo miehiltä juuri saanut vastaan. 

Sanon viimeisen sanani ja se on ei/Itku puhdistaa kertoo molemmat siitä, kun poika lohduttaa tyttöä. Jälleen kerran tässä korostuu muutamakin asia: poika KYSYY LUPAA ASIOIHIN, LOHDUTTAA JA EI TUOMITSE. 

Väsynyt elämään -novellissa myös sama teema. Poika antaa elämänohjeita tuomitsematta. 

Kymmenen minuutin ikuisuus -novelli on kaiken huippu. Se perustuu luvan kysymiseen ja kunnioittavaan lähestymiseen. 

Joko huomaatte? Poika-pelastaa-tytön. Mä en oo koskaan kokenut mitään noista tilanteista. Ehkä juuri siksi mä niistä kirjoitan. Mä haluaisin, että joku poika ensinnäkin puhuis mulle kunnioittavasti. (Kun kuuntelee KYS-, hikke- ja ämmähuutoja, niin alkaa toivoa jotain erilaista)

Luultavasti tää on melko luonnollinen ilmiö. Mun alitajunta syöttää mulle skenaarioita, jotta voisin tuntea oloni turvalliseksi. Ja kun oon sitten pyöritellyt ja kieritellyt niitä tarpeeksi, lätkäisen sen kaiken koneelle. Niin syntyy suurin osa mun novelleista. 

Vaikka tää mun ongelma aiheuttaa mulle tunnontuskia, se on myös samalla hyvin mielenkiintoinen asia. Miksi mä koen niin suurta halua saada hyväksyviä reaktioita vastakkaiselta sukupuolelta? 

Aiheesta saa antaa ajatuksia jos niitä löytyy, piti vaan pieni rant saada ulos! 😂

---------------------------

Tämmöinen yli kuukauden vanha pohdinta teille sunnuntaipäivän ratoksi. 😁