Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

7. Itku puhdistaa

Tää novelli on yleisön pyynnöstä jatkoa edelliseen. Sanoja on tässä noin 1900, joten tän lukemiseen kannattaa varata vähän enemmän aikaa. 

Aadan tarina siis jatkuu!

TW! Paniikkikohtaus, suru, paljon itkemistä

Bileiden jälkeen olin maannut monta päivää sängyssä kattoon tuijottaen. Äiti oli patistanut takaisin koulun penkille, mutta antanut lopulta asian olla. Hän tiesi, että kun olin päättänyt jotain, aioin myös pitää sen. 

Ahdistus oli suunnattoman suurta. Se kiemurteli kehossani kuin ilkkuen, ettei aikonutkaan pyrkiä ulos. Jokainen hengenveto oli tuskaa, koska ne muistuttivat olemassaolostani. 

Nousin sängystä vain syömään ja vessaan. Muuten makasin patjalla pimeässä ja mietin, mikä olisi helpoin tapa lopettaa kärsimys. 

Puhelimeni värisi 24/7, kun Emma ja Mira yrittivät tuloksetta saada minua kiinni. En edes avannut viestejä, vaan annoin niiden hukkua ilmoitusvirtaan sitä mukaa kuin ne tulivat. 

Äiti kävi monta kertaa huoneessani. Hän istui sängyn reunalle, silitti hiuksiani ja yritti kysyä vointiani. Yleensä vastasin "ihan ok" tai jotain muuta yhtä epämääräistä. Yleensä hän istui siinä kymmenen minuuttia, kunnes luovutti ja lähti huokaisten huoneesta. 

Öisin minua piinasivat jatkuvat painajaiset pojan kasvoista. Välillä aivoni kelasivat tilannetta yhä uudelleen ja uudelleen läpi, välillä taas unissani poika meni pidemmälle. Heräsin siinä kohdassa, kun poika painoi minua patjaa vasten. Pimeässä makuuhuoneessa haukoin henkeäni ja yritin vakuuttaa itselleni, että se oli vain unta. 

Terapeuttini oli soittanut minulle kerran ja laittanut monta tekstiviestiä. Lopulta hän oli soittanut äidilleni kysyen oloani. Äiti oli kertonut sen minkä tiesi (eli ei juuri mitään), ja terapeutti oli ehdottanut että tulisi käymään. 

Siksi minä siis istuin sängyssäni tiistaina kello yksi. En ollut suostunut vaihtamaan pyjamaa pois päältäni, joten näytin luultavasti hyvin nuhjuiselta. Minä en kuitenkaan välittänyt siiitä. Halusin nähdä terapeuttiani, vaikka epäilin hyötyjä. 

Kuulin oven aukeavan, ja pian joku koputti ovelle. 

"Sisään", huikkasin. 

Terapeuttini Maaria asteli sisään hymy kasvoilla karehtien. 

"Moi!" hän tervehti hyvin luonnollisesti.

"Hei", vastasin tervehdykseen. 

"Istu vaikka siihen tuolille", jatkoin ja viittasin työpöydän edessä olevaa tuolia. 

Maaria istuutui ja katsoi minua sitten silmiin. 

"Mitäs sulle kuuluu?"

"Ihan ok."

Lause oli hyvin valheellinen, koska oloni oli kaikkea muuta kuin ok. 

"Mä puhuinkin jo sun äidin kanssa, mutta käydäänpä tää kuvio vielä läpi. Sä oot siis viime viikon maanantaina käynyt joissain kotibileissä, ja sen jälkeen et oo mennyt kouluun. Niinkö?" Maaria varmisti. 

Nyökkäsin purren huultani. 

"Osaatko kertoo että miksi et oo käyny koulussa?"

"Mua ahdistaa liikaa."

"Mikä sua ahdistaa?" 

Olin hiljaa. Minua hävetti liikaa. Eihän kukaan ihminen mennyt invalidiksi vain siksi, että joku tuntematon poika koski heitä käteen. 

"Kuule Aada. Mä tiedän että sua vaivaa jokin ja tässä vaiheessa mä haluan muistuttaa, että mulla on vaitiolovelvollisuus. Mitä ikinä siellä bileissä on tapahtunut, niin sä voit kertoa siitä mulle. Mä en voi luvata etten missään tapauksessa kerro sitä eteenpäin, koska mulla on tiettyjä poikkeuksia. Joka tapauksessa sä oot tällä hetkellä turvassa ja sulla on lupa tuntea kaikki ne tunteet, mitä sun mieleen nyt tulee. Kokeile hengittää tän olon läpi ja sitten yritä kertoa, mitä siellä tapahtu."