Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

38. IKTL:n uhri - osa 4.

TW! Traumat, aseet, veri, takaumat, kidutus, raiskaus, viha, huutaminen, väkivalta, ihmiskauppa, kipu!
Tää on oikeesti aika raaka, joten ehdottomasti saa skipata jos siltä tuntuu!

Alvan näkökulma

Pamauksia kaikkialla. Aseen laukauksia, ihmisiä juoksemassa joka suuntaan. Jokainen testikappale oli liikekannalla, valmiina tuhoamaan kaiken ympäriltään. Useimmat kutsuivat sitä itsemurhaiskuksi, koska sitä se periaatteessa oli. Me tiedostimme, että suurin osa kuolisi. Mutta jos edes muutama pääsisi pois, olisimme voittaneet.

Luoteja alkoi viuhua ohi sellaisella tahdilla, että minun oli pakko heittäytyä suojaan erän sängyn taakse. Kaivoin eräästä laatikosta skalpellin ja odotin sydän pamppaillen, mitä tuleman piti. Adrenaliinitasoni pomppivat kattoon, kun näin sotilaan lähestyvän. Ilmeisesti IKTL:n henkilökunta oli kutsunut armeijan paikalle.

Äkkiä tunsin jonkun työntävän minut vasten seinää. Edessäni oli sotilas, jonka kasvot olivat täysin palaneet. Ihoriekaleita roikkui puoliksi irtonaisena, ja silmien tilalla olivat tyhjät kuopat. Mies ravisteli minua ja kaivoi pistoolin vyöltään.

Minä aloin kirkua. Se oli aivoiltani ainoa käsky, jonka kehoni sai. Kilju keuhkojesi täydeltä. Se ei kuitenkaan pysäyttänyt sotilasta painamasta liipaisinta.

"Siinä menee teidän 4EverSafe", hän murahti vatsani alkaessa muuttua kraateriksi. Verta tuli pulsseittain ulos haavasta.

Hengittäminen oli mahdotonta. Koko kehon lamauttava kipu riipi, enkä voinut liikkua mihinkään. Kaikki oli sekavaa, liian kirkasta ja liian äänekästä.

"Mä oon tässä."

Hetkinen. Kuka niin sanoi? Sotilaan suu ei liikkunut, hän vain kyykki siinä katsomassa kuolemaani. Pääni retkahti sivulle, kun lihakseni alkoivat päästää irti elämästä. Minä en koskaan pääsisi pois, vaan menehtyisin tähän kirottuun laitokseen.

"Sä et oo siellä enää, okei? Mä otan sua nyt kädestä, koita keskittyä siihen."

Jälleen se outo ääni, joka kuului jostain läheltä. Ympäristöni alkoi väreillä ja raidoittua. Sotilas katosi hiljalleen, imeytyi pimeyteen.

Sitten minä tunsin sen. Kosketuksen kädessäni. Se ei ollut kahlitseva tai omistava, vaan lempeä ja kevyt. Aivan kuin joku olisi tehnyt sen ystävyydestä.

"Tuu takas. Sun pitää taistella vielä vähän aikaa, sä pärjäät hyvin."

Räpyttelin silmiäni edelleen paniikissa. Pikkuhiljaa Arien kasvot alkoivat ilmestyä silmieni eteen. Hän oli vieressäni, ja hänen kätensä oli liittynyt minun käteeni.

"Ootko täällä taas?" hän kysyi.

Kaikki oli jälleen selkeää. Uusi painajainen, niinpä tietysti. Sydämeni hakkasi kovaa, mutta kykenin keskittymään ympärillä oleviin asioihin paremmin. Tunsin Arien käden omassani, eikä se pelottanut minua. Ote oli niin hauras, että olisin voinut helposti vetää käteni pois.

"Haluutko puhuu siitä mitä tapahtu?" Arie tiedusteli varovasti.

Pudistin päätäni. En ikinä, ei enää koskaan. Muistoni saisivat jäädä sinne, mihin kuuluivat. Kauas taakseni, johonkin jonne voisin piilottaa ne ikuisesti. Kunhan vain pääsisin eroon painajaisista, niin kaikki olisi taas hyvin. Jos olisi.

Sisälläni oli melkoinen tunnemyrsky. Osa minusta väitti yhä, että kaikki tämä oli IKTL:n juonta. Yhä suurempi osa kuitenkin vakuuttui poikien vilpittömyydestä. Miksi he olisivat olleet satuttamatta minua jo viikon ajan? IKTL ei ikinä haaskannut liikaa aikaa harhautuksissaan. Siksi kyseinen vaihtoehto tuntui päivä päivältä epätodennäköisemmältä.