Hempsun Notebook ~ Paikka Kirjoituksille

23. Raaka todellisuus

TW! Veri, sota, rasismi, aseet

Tää on toinen osa novelliin "Kranaatin lailla"

Tarinassa on otettu pieni aikahyppy. Eeven vammat ovat parantuneet. (Kyseessä oli siis harjoituskranaatti, joka pamahti aivan Eeven vieressä) 

Meihin oli osunut. Tai ei meihin, vaan Katyaan. Luoti oli hipaissut kyynärpäätä, kun hän oli kohottautunut hieman liian pitkäksi aikaa pois haudasta. 

Konsta kyyhötti hänen vieressään ja tyrehdytti verenvuotoa. Poika ei oikeasti sietänyt verta, mutta kaikilla muilla oli tärkeämpää tekemistä. 

Mikael oli opettanut minut ampumaan. Osasin teknisesti katsoen käyttää asetta, mutta sihtini oli aivan toivoton. En osuisi varmaan edes ladon pitkään seinään. 

Radiopuhelin nojasi haudan seinämään. Äkkiä sen ruutu syttyi kirkkaanvihreäksi.

"Meiltä karkas muutama, ne tulee teitä kohti. Olkaa valmiina", kuului rätisevä viesti. 

Kurkistin metsään. Vihollinen oli siis noin kilometrin päässä. Ei hyvä.  

"Eeve mä en uskonu että koskaan sanoisin tätä, mutta ota ase. Nyt kun Katya on pois pelistä niin sun pitää tuurata sitä", Mikael tokaisi. 

En pitänyt ajatuksesta ollenkaan, mutta tottelin käskyjä. Niinhän tässä oli tehty jo sodan alusta asti. Toteltu kaikkea mitä Mikael käski, huolimatta siitä kuinka typeriä ajatukset olivat. 
 Ase oli hienolta nimeltään FN HP-DA. Itse kutsuin sitä simppelisti pistooliksi. 

Topiaskin meni asemiin. Tunnelma virittyi äärimmilleen, kun puiden lomasta alkoi näkyä liikettä. 

"Muista että sä ammut vaan jos ne pääsee lähelle. Sun aseen kantama on 50 metriä", Mikael muistutti. 

Nyökkäsin. Aloin erottaa miesten hahmoja. Kolme miestä, kaikki armeijavaatteissa. He etenivät aseet tanassa. 

Ensimmäinen laukaus lähti Mikaelilta, heti perään Topiakselta. Kaksi miehistä lakosi maahan. 

Kiinnitin huomioni jäljelle jääneeseen. Mies oli paniikissa ja tähyili kavereitaan. 

Mutta....hänellä ei ollutkaan asetta. 

"Älkää ampuko, se on aseeton", sihahdin muille. 

"Mitä sitten? Meillä ei oo oikeutta ottaa vankeja."

"Ihan sama, ei aseettomia voi ampua."

"Ottakaa se tänne ja katotaan sitte mitä tehään sille", Katya sanoi hampaat kivusta irvessä. 

"Tää on sit teidän vastuulla", Mikael tuhahti. 

Huokaisin syvään ja yritin kerätä itseäni. Nyt pitäisi löytää se sisäinen dominantti. Harmi vain, että se sattui piilemään hyvin syvällä. 

"Ruki verrh!" Topias karjaisi. 

Sotilas etsi katseellaan äänen lähdettä. Kuin yhteisestä sopimuksesta nousimme kaikki kolme haudasta aseet valmiina. 

"Ruki verrh i vstat na kaleni!"

Se oli Mikaelin ääni. Olin hyvin yllättynyt heidän kielitaidostaan. Oliko hän oikeasti opiskellut joskus vapaaehtoisesti kieliä? Jos tilanne olisi ollut hieman rennompi, olisin jopa saattanut naurahtaa. 

Mies totteli käskyjä ja laskeutui hitaasti polvilleen kädet ylhäällä. Kävelimme hänen luokseen. Kasvoilleni levisi järkyttynyt ilme. "Mies" olikin nuorukainen, hädin tuskin ikäiseni. 

"Eeve kato sen taskut", Topias käski. 

Työnsin aseen koteloon ja lähestyin poikaa varoen. Hän loi minuun katseen, jota en tulisi unohtamaan koskaan. Se oli täynnä epätoivoa ja pelkoa.