365 Päivää Vankilassa

✗KAHDEKSAS LUKU✗

[[ a/n: hello strangers! jk, love u guys✌🏻️uutta lukua taas pulkkaan, nauttikaa🙌🏻 ]]

⛓
If love Was a Crime, then We would Be criminals.
⛓
S o n g. F o r. T h i s. C h a p t e r;
Rolling Stone ~ Hurts✔️

Omistus sleepingggbeauty ❤️

+++

Jep, minulla ja Harrisilla oli ongelmia. Kuka tahansa vankilan ulkopuolelta tuleva ihminen olisi luullut meitä Jokeriakin hullumiksi. Toisaalta, eikös sitä aina huhuilla vartijoiden kesken näistä "hulluista" vangeista, jotka nauravat ja puhuvat sellinsä kiviseinille kuin parhaille ystävilleen? No hyvä on, en minä nyt vielä niin hulluksi ollut tullut. Olihan tuon vanhan betoniseinän takana sentään oikeasti joku, jolle puhua, mutta tämä mitä me nyt teimme oli aika lähelle hulluutta. Joko hän oli tehnyt minusta kahden viikon aikana näin hullun, tai sitten olin itse vajonnut mieleni pimeisiin syövereihin, joista ei ollut poispääsyä.

"Jos voisit valita millä tavalla kuolet, kuolisitko hukkumalla autoon, joka suistui sillalta veteen, vai saamalla puukon sydämeesi?" Harris nauroi kuin hänen kysymyksensä olisi ollut maailman hauskin vitsi, vaikka todellisuudessa vain psykopaatit kyselivät tuollaisia toisiltaan. Ehkä minustakin oli tulossa sellainen, kiitos tämän ahdistuneisuuden tunteen ja pimeyden voiman.

"Puukko sydämeen." 

Harris vain taputti käsiään vastaukselleni, minun hymähtäessä ja letittäessäni likaisia hiuksiani, joiden latvat näyttivät aivan oravan korvatupsuilta. Kaksi viikkoa vankilassa ja monien vuosien takainen muuri, jonka olin rakentanut pääni suojaksi, oli kaatunut. Kuka sen oli kaatanut, saattaisi joku kysyä? Tuo mystinen ääni, joka kyseli minulta jatkuvasti outoja kysymyksiä, joilla ei ollut mitään tarkoitusta. Ehkä niillä ei kuulunutkaan olla, ne olivat vain kysymyksiä, joiden vastaamista ei tarvinnut pelätä. Ne olivat vain ajanvietettä, eivätkä tulevaisuuden suunnittelua, niin kuin kaikki muut elämäni aikana kysytyt kysymykset.

"Miksi?" Harrisin hunajainen ääni kaikui kaltereiden tukkimassa tilassa kuin pääni sisäinen ääni, jota halusin vain kuulla lisää ja lisää. Ehkä olinkin tullut hulluksi. Tai sitten hän teki minut hulluksi.

"Koska haluaisin kuolla nopeasti, tuntien sen viimeisen kivun ja maistaa veren kielelläni. En haluaisi jäädä vaipumaan kivuliaisiin muistoihin, kun hukkuva mieleni tekisi temppujaan", sanoin miettien Harrisin antamia vaihtoehtoja tarkemmin. En ollut ajatellut mitään tämän kysymyksen tyyppistä, melkeinpä koskaan. Nyt oli juuri hyvä hetki miettiä kaikkea hullua, kun aikaa oli enemmän kuin tahtoa. 

Jatkokysymys edelliseen kuuluikin, miksi haluaisin kuolla nopeasti ja jättää kaikki viimeiset toivon rippeet varjoon, kun voisin hyvin syvyyksiin hautautuvassa autossa vielä miettiä keinoa elää? Koska en nauttinut elämästäni. Nautin siitä viimeksi, kun olin se 13-vuotias pikkutyttö kiipeämässä puuhun Dannyn kanssa, vailla huolia tai tulevaisuuden murheita. Sitten tietyssä iässä ne ongelmat alkoivat. Vanhemmat lakkasivat luottamasta ja rakastamasta, koulu meni alamäkeen ja niin kaikki muukin elämässäni. 

Ainut pysyvä onnellisuus mikä elämässäni oli, tai tulisi koskaan olemaan, oli Danny. Hän oli se viimeinen toivoni ripe, jolla pysyin voimissani. Tiesin, että kivuliaan vuoden jälkeen näkisin hänet: sen pojan, joka oli aina silloin paikalla, kun minä häntä tarvitsin. Se poika, joka aina sai minut nauramaan, vaikka ulkona ukkosti ja satoi vettä kaatamalla. Jos kuolemani olisi nopea, en tuntisi sitä tuskaa, kun muistelisin hukkuessani sitä ainoaa ihmistä, joka minusta välitti. Se vain sattuisi liikaa.