365 Päivää Vankilassa

✗KOLMASTOISTA LUKU✗

+[ A/N: Salut! Ça va? Je vais bien =) Joo, nyt takasin suomenkieleen :3 Halusin taas kirjottaa uutta lukua tähän kirjaan, koska teki oikein mieli...Ihan himo tuli kirjottaa tätä +_+ Toivottavasti tykkäätte tästäkin luvusta ;) ... ]+

Biisi tähän lukuun ...

⛓F a s t e r C a r ~ L o v i n g C a l i b e r⛓

P.S: Tässä luvussa on sitten aika söpö Harly hetki 💌😚

n a u t t i k a a✔️
++++

Tunsin heikon vartaloni värähtävän ja kylmien väreiden hiipivän alas pitkin selkäpiitäni, kun Colin työnsi tutun rautaoven sisään ja tuo päästi kamalan korvia viiltävän äänen, johon sekoittuivat suoraan sanottuna epätoivo ja tuskan huuto. Astelin kevyin askelin sisälle kylmään ja tyhjään tilaan, nousten hennosti varpailleni ja yrittäen nähdä Harrisin selliin. Petyin taas vaihteeksi syvästi, kun huomasin ainoastaan mustanpuhuvan tyhjän sellin, jonka kolhoissa kiviseinissä luki satoja erilaisia tekstejä vailla järjenhäivää. Tai ehkä niillä oli hyvinkin tärkeä merkitys, mutten vain ymmärtänyt sitä. Silti, vaikka kuinka yritin itselleni väittää että en välittänyt laisinkaan siitä näkisinkö Harrisin vai en, niin tunsin silti tyhjyyden sisälläni, kun en kuullutkaan hänen pehmeää ääntään vierelläni. Kaipasin hänen rauhoittavaa ja kaunista ääntään, johon olin addiktoitunut kuin mehiläinen hunajan tekoon. Kaipasin häntä.

"Oletko ihan varmasti okei?" Colin kysyi luultavasti viidettä sadatta kertaa, kun avasi sellini oven hopeisella avaimella ja pääsin kävelemään takaisin tuohon helvetin loukkoon, jota voisin ihan hyvin kutsua kodikseni nyt kun täällä olin. 

Pieni ja heikko hymy nousi rohtuneille huulilleni, kun käännyin katsomaan poliisin univormussa seisovaa Colinia, joka juuri sulki sellini oven mitä huolestunein ilme kasvoillaan. Hänen yleensä niin komeilla ja virheettömillä kasvoillaan loisti nyt huolestuneisuuden hehku, muutaman rypyn koristaessa hänen otsaansa. Ainakin yksi ihminen edes esitti välittävänsä minusta, toisin kuin perheeni. Minun biologinen perheeni.

"Olen... Ei minulla ole mitään hätää, ylireagoin vain. Tästä tämä itkeminenkin johtuu...", sain sanottua heikolla äänelläni, joka ei tuntunut kantavan sanojani ollenkaan. Colin vain nyökkäsi surullisesti, ennen kuin sanoi hyvästit minulle ja katosi tilasta, rautaoven kirkunan soidessa taustalla kuin 1920-luvun jazz.

Heti Colinin kadottua tilasta rojahdin alas kylmälle kivilattialle ja purskahdin hirvittävään itkuun, vetäen jalkani kipeää rintaani vasten ja kietoen käteni jalkojeni ympärille kuin ne olisivat ainoat asiat, jotka pitivät minua tässä. Olisin halunnut huutaa kovempaa kuin keuhkoni olisivat luultavasti sallineet, mutta en tehnyt sitä. En ottaisi sitä riskiä, jos Harris tulisikin takaisin sieltä missä ikinä olikaan vartija mukanaan, minun ollessa tässä tilassa. En haluaisi näyttää heikommalta kuin miksi hän jo minua luulikin. Sen sijaan vain nyyhkytin ääneen ja annoin suolaisten ja kirvelevien kyyneleiden vuodattaa kaiken kivun pois tärisevästä kehostani. 

Miten hän saattoi? Miten Danny saattoi?

Olimme tunteneet toisemme jo kohta yli seitsemän vuotta. Seitsemän vuotta. Eikö se muka merkinnyt hänelle yhtikäs mitään? Olin nähnyt sen tänään hänen kasvoiltaan: kaiken sen häpeän ja kylmyyden. Hän oli esittänyt hyvin sitä Dannya, jonka kanssa olin viettänyt lapsuuteni ja teini-ikäni, muttei esitys silti ollut mennyt läpi. Hän oli muuttunut, eikä ollut enää se Danny, joksi häntä olin luullut. Tämä äsken tapaamani Danny oli ollut kylmä, etäinen ja kaiken lisäksi turhan iloinen. Hänen täydelliseltä kuulostava tulevaisuutensa oli muuttunut todeksi, kun taas minun elämäni oli mennyt aivan toiseen suuntaan kuin mihin olin sen ajatellut menevän. Oli kuin joku olisi pudottanut bensalla koristetulle lattialle palavan tulitikun, jonka seurauksena koko talo syttyi tuleen alta aikayksikön. Ei ollut pakotietä, ainoastaan selviytyminen. Sitä minäkin juuri nyt tein, kun yritin pitää itseäni kasassa täällä miehille tarkoitetussa vankilassa, vaikka todellisuudessa olin itsekin yksi pimahtanut hatuntekijä.