365 Päivää Vankilassa

✗YHDEKSÄSTOISTA LUKU✗

[ a/n: hola! toivottavasti kaikille kuuluu hyvää ja kesäloma on menny hyvin, nimittäi nyt on taas uuen 356 PV:n luvun aika 🖤 anteeks ku en oo taaskaa ehtiny kirjottaa tähänkää rakkaaseen kirjaan jatkoa, mut nyt voin taas rauhassa peiton alla alasti jatkaa tän kirjottamista ____🖋
          . . .
no mutta nyt asiaan, tuossa ylhäällä on kuva williamista 🖤 siitä aikasemmi carlyn tapaamasta vangista, joka on harrisin ystävä. ps, kuvitelkaa tohon ulkonäköön lisäks se lohikäärme-tatuointi ton jätkän kaulaan 👅 pakko sanoo, et on muuten h o t.

         —— ▪️ biisi tähän lukuun ▪️ ——

                          B R E A T H E
                taylor swift & colbie caillat
                                   🖤

_________

Oli hauskaa kuinka yksi ja niinkin pieni muisto, jonka juuri ja juuri muisti, saattoi olla niin kivulias ja se tunne loputon, vaikkei koko tuota harmaata ajatusten vanhentunutta pilveä muistelisi laisinkaan. Sen vain tunsi luissaan ja sydämessään aina, kun joku edes mainitsi nimen, paikan tai yhden ainoan sanan, joka näytteli suuressakin roolissa tuossa muistossa. Minusta alkoi päivä päivältä vain enemmän aikaa täällä vankilassa vietettyäni tuntua siltä, että Harris salasi minulta jotakin, ja se jokin oli luultavasti erittäin kivulias tai edes tunteet pintaan tuova muisto. Hän nimittäin oli yleensä hyvin avoin ja rehellinen menneisyytensä suhteen, antaen minun avata hänen elämäänsä ja ajatusmaailmaansa johtavia ovia ilman minkäänlaista kyseenalaistamisen tai pelon avainta, minun lähes ihaillessa sitä piirrettä hänessä. 

Ainut asia, jota hän ei koskaan tuntunut voivansa sanoa ääneen, oli se mitä hän oli tehnyt sinä kuuluisana iltana, kun Neil Miller oli astunut sisälle hänen taloonsa ja osoittanut olevansa erittäin piloille lellitty kakara, joka eli yhä kuuluisuuden kuplassaan, samppanjalasi toisessa kädessään ja alaston nainen toisessa. Oli kuin aina, kun satuin edes mainitsemaan tuon illan, Harrisin pään sisällä olevien salaisuuksien ovet pamahtivat kiinni, vaikka yleensä ne olivat raollaan, kuin valmiina paljastettaviksi. En voinut kuvitella Harrisin tehneen mitään niin kamalaa, etten kestäisi hänen sanovan sitä ääneen, joten sen takia mielenkiintoni asiaa kohtaan oli vain kasvanut kasvamistaan.

Tosin, sekään ei luultavasti ollut ollut kovin hyvä idea yrittää saada Harrisia paljastamaan tuon salailunsa, kuin puristaen appelsiinista tuoretta mehua lasiin. Hän oli onnekseni vain nauranut ja hiljentänyt minut kohottamalla ääntään, aivan kuin olisin satuttanut häntä kovin pahastikin, minun vain yrittäessä saada selville, mikä häntä saattoi kaduttaa noin paljon. Olin itsekin tehnyt paljon asioita, joista en todellakaan ollut ylpeä, mutta minä olin saattanut myöntää ne Harrisille, ilman häpeän tunnetta tuntemattakaan.

Silti, pieni ja hyvin vahva ääni päässäni toisti yhä samaa äänitettä, jossa se huusi minulle: "Kaikki ihmiset ovat erilaisia! Anna hänelle aikaa kertoa, koska sitä teillä on, jos jotakin!"

En vain voinut sille mitään, että olin tällainen utelias ja ehkä hieman pakkomielteinen salaisuuksien paljastaja. Sen siitä sai, kun oli kasvanut koko lapsuutensa lähes linnan kokoisessa talossa, jonka joka ikisen oven takana oli ollut ainakin yksi salaisuus paljastettavaksi. Kuten olin 11-vuotiaana saanut selville vanhempieni makuuhuoneen sisällä jatkuvasti tapahtuvan salaisuuden, johon sekoittuivat isäni ja rakkaan puutarhurimme, Melodyn, vaimeat voihkaisut. Olin saattanut myös selvittää Charlien huoneen oven toisella puolella tapahtuvan salaisuuden pelkästään sillä, että olin kuullut hänen kiroavan ääneen puhelimeen, kun jonkin huumeen tuontia olikin pitänyt lykätä, kun sen onneton tuoja ei ollut ollut saanut sitä suunnitellusti Lontooseen.