365 Päivää Vankilassa

✗YHDESTOISTA LUKU✗

[ [ a/n: hello! pitkästä aikaa taas tähänkin kirjaan uutta lukua, ihan vaan teitä piristämään☺️❤️ ] ] ...
,,, Biisi tähän lukuun;
✔️ When I Look At You ~ Miley Cyrus ✔️

Enjoy my little bunnies ❤️😘✌🏻️
()♕()
( •,• )
🍂🍁o( ' ' )🍁🍂
...,,
VAROITUS!¡ HYVIN TYLSÄ LUKU EDESSÄ!
+++

Tänään oli se päivä. Tänään oli se päivä, kun vihdoin näkisin Dannyn, ensimmäistä kertaa viikkoihin. Olin herännyt tänä aamuna tavallista aikaisemmin, sillä vatsassani olleet perhoset eivät olleet lakanneet kauniiden siipiensä heiluttamista edes yön ajaksi. Tunsin hyvin kummallista tarvetta nähdä Dannyn tutut ja rakkaat kasvot, kuulla hänen hyvin vahvalla brittiaksentilla korostetun äänensä ja kaiken lisäksi myös katsoa syvälle niihin hänen merensinisiin silmiinsä, jotka heijastivat kaikki ne tunteet mitä hän ei itse osannut sanoa ääneen. Kaipasin hänen hieman liian pitkiä blondeja hiuksiaan, jotka olivat aina vedettyinä taakse, jotta niiden kiharaiset latvat eivät hipoisi hänen nenänsä päätä. Halusin nähdä hänet siinä samaisessa mustassa t-paidassa, joka hänellä oli ollut jo vuosia: siinä, jossa oli iso reikä reunassa. 

Muistelin hymy rohtuneilla huulillani, kuinka Danny oli kironnut kovaan ääneen Lontoon eräässä nuorten suosimassa baarissa, kun hän oli huomannut pidelleensä kädessään ollutta tupakkaa liian lähellä paidan reunaa, jolloin valtaisa reikä oli saanut alkunsa. Tiesin, että tuon vanhan t-paidan päällä olisi se tuttu moottoripyöräseuran nahkatakki, jonka selässä koreili teksti East's Eagles. Yksi ainut tupakka korostaisi hänen nahkatakkinsa etutaskua, mustien pillifarkkujen roikkuessa hänen laihoilla lanteillaan kuin pyykit narulla. Tarvitsin häntä, kaipasin häntä ja ai hemmetti, että halusin nähdä hänet.

Olin jättänyt Colinin tuoman puuronkin syömättä. En siksi, että se olisi ollut ihan helvetin pahaa, vaan ihan vain sen takia, etten pystynyt syömään juuri nyt mitään ellen halunnut sen kiipeävän takaisin ylös kurkkuani pitkin ja löytävän tietään ulos heikosta kehostani. Katselin täyttä puurolautasta, joka näytti lähinnä hiekalta, johon oli vain kaadettu lasillinen huoneenlämpöistä vettä. Tunsin kuinka hempeä auringonvalo leikitteli pitkillä silmäripsilläni, jättäen pieniä valopilkkuja kasvoilleni. Kirkasta ja keltaista valoa huokui sisälle selliin kuin kohdevalon tuomana, jättäen muutamia tummia varjoja tanssimaan kivilattian pintaan kaltereiden ansiosta. Vedin käden likaisten hiusteni läpi, yrittäen selvittää sekaisia ajatuksiani, jotka tuntuivat vainoavan minua jatkuvasti kuin itse demoni, joka hiipi hiljaa, mutta hitaasti kohti viimeisiä terveyteni rippeitä. 

Miksi en ollut tullut vielä hulluksi? Vastaus oli hyvin yksinkertainen.

Harris.

Puhuessani hänelle, muistin miltä tuntui olla se pikkutyttö, joka oli aina leikkinyt oman kotinsa pihalla, lämpimän auringonvalon heijastaessa tuota juuri leikattua nurmikkoa, jota pitkin se pikkutyttö oli juossut ja potkinut tuota hyvin vanhaa, että räsyistä jalkapalloa. Harrisin äänen kuullessani muistelin, kuinka isoisäni oli aina kertonut minulle vanhoja tarinoita hänen nuoruudestaan, kun tuo oli vielä ollut töissä laivastossa, jossa hän oli kokenut hurjia seikkailuja risteillyistä merirosvoihin asti, kunnes hän oli kuollut 70-vuoden iässä, jättäen minut yksin vanhempieni kanssa, jotka eivät koskaan olleet rakastaneet minua niin kuin Charlieta. 

Kaikki mitä Harris sanoi muistutti minua siitä elämästä, jota joskus rakastin ja kaipasin, mutta joka oli silti niin kaukana siitä mitä nyt tarvitsin. Lapsuuteni oli ollut elämäni parasta aikaa: vanhempani sentään olivat yrittäneet rakastaa minua, veljeni oli ollut rakas ja aina lähellä kun häntä olin tarvinnut, isovanhempani olivat olleet elossa ja Danny oli löytänyt tiensä pieneen sydämeeni. Nyt sydämeni tosin oli kasvanut, mutta maailmani oli vain pienentynyt. Ainahan sanottiin, että kasvaessa maailma suurenisi, mutta minun kohdallani se pieneni niin pieneksi, että nyt oli jo vaikeaa hengittää: vanhemmat, jotka eivät rakastaneet tarpeeksi, huumeita kauppaava veli, joka ei saanut apua mitä hän tarvitsi, kuolleet isovanhemmat ja sydänystävä, joka oli niin lähellä mutta samalla niin kaukana.