365 Päivää Vankilassa

✗KAHDESKYMMENES LUKU✗

a/n: hi! how are you! nyt ois taas aika kirjotella tätäkin kirjaa eteenpäin, koska oon näköjään unohtanut tän taas kokonaa *ottaa hörpyn kahvistaan* no fooking way . . . no mutta nyt korjataan tämä vääryys!

laitetaan nyt vielä biisi tähän lukuun, joka vois olla vaikka . . .

        🎙 S I G N  O F  T H E  T I M E S 🎙

                       HARRY  STYLES

                                    🖤

————————

Oli olemassa sanonta: rakkauden ei tarvitse olla täydellistä, vaan aitoa. Joskus hyvin rakas ja täydelliset kiharat hiukset omaava äitini oli todennut minulle tuon sanonnan olevan pelkkää pötypuhetta varakkaiden virkamiesten keskuudessa, vaikka hän tiesi itsekin kitkeryytensä ja täydellisyyden tavoittelunsa välistä olevansa vain pelkkää kulissia isäni seurassa. En ollut todistanut pienenä vanhempieni välistä lämpöä tai rakkautta, vain poliittista keskustelua ja medialle täydellistymän esittämistä, puhumattakaan Jenkinsin perheen prameasta perhe-elämästä, jonka mukaan minä ja Charlie olimme eläneet muistojen suhteen rikkaan ja kauniin lapsuuden, vaikka todellisuudessa meitä molempia seurasivat jatkuvasti pahojen muistojen varjot, jotka eivät jättäneet meitä edes päiväsaikaankaan. 

En tiennyt, eikö äitini ollut ymmärtänyt sanontaa niin kuin minä olin silloin 13-vuotiaana ymmärtänyt, vai oliko hän vain todella niin vainoharhainen, että luuli oman tyttärensä pyrkivän olemaan täydellisempi kuin hän. Minulle oli aivan sama miten asianlaita todella oli, sillä en sinänsä jaksanut mietiskellä äidin aina niin täydellisesti laitettujen hiusten peittämän pääkopan ajatusmaailmaa, enkä varsinkaan isäni tunteetonta ja kylmää ajatusta siitä, ettei perhe merkinnyt mitään, jos kellään heistä ei ollut tarpeeksi lahjakkuuksia rikkauksiin. Jos olin jotain nimittäin oppinut Jenkinsin suvusta, niin se oli: täydellisyyden tavoittelu oli loistava tapa viettää koko loppuelämänsä. Minäkin voisin nyt asua hienossa kartanossa rikkaan aviomieheni emäntänä, joka olisi aina voinut pyrkiä parempaan, mutta kitkeryys vei voiton matkan varrella.

Tiesin, etten itse koskaan alentuisi jäämään kotirouvaksi kenellekään miehelle, jonka luonne rakentui kultaisista tiilistä ja omahyväisestä asenteesta kaikkeen, vaan naisin mieluummin miehen, joka omisti kullasta tehdyn sydämen.

Mietin asiaa pitkälti joka päivä, sillä näin vankilassa ollessani, tässä pienessä ja kivisessä kaikujen sellissä, ei minulla ollut parempaakaan tekemistä. Sitä paitsi, villiä ajatusmaailmaani oli vallanut sana rakkaus jo viimeisimmän kolmen kuukauden ajan. Olin toki oppinut tuntemaan tämän vankilan loistavan lääkärin, jonka perään Colin yhä punasteli kuin pikkupoika ihastuksensa perään, samoin Lontoon parhaimman psykiatrin Mattin, joka hoiti enemmän psykopatiasta kärsiviä potilaita ja samalla halusi vähän väliä jutella myös muidenkin vankien kanssa heidän terveydestään. Myöskin psykologi halusi jutella enemmän meidän niin sanottujen "tavallisten" vankien kanssa, sosiaalityöntekijä auttoi meitä valitsemaan uuden polkumme jo vankilasta pois pääsyä varten ja myöskin vankilan oma pastori otti uskonnollisia vankeja kuunneltavaksi useita kertoja päivässä, sillä osa noista järkensä menettäneistä miehistä halusi tunnustaa syntinsä joka päivä hänelle, aivan kuin se auttaisi heitä unohtamaan sen pienen faktan, että he olivat vieneet joltakulta muulta ihmiseltä hengen. 

Olin hyvin kyllästynyt tuohon sosiaalityöntekijöiden jatkuvaan vaahtoamiseen työpaikan, asunnon ja noin kolme kuukautta ennen vapautumistani myös pankkitilin avaamiseen ja henkilöllisyystodistuksen hankkimiseen. Oli kuin heidän mielestään olisin hurahtanut kaikista pahimmalle tielle, jolle ihminen vain saattoi jalkansa laittaa. Tiesin, että minulla ei olisi mitään ongelmia asunnon hankinnan suhteen täältä pois päästyäni tai työpaikan, sillä tiesin jo mitä aikoisin tehdä ja siihen liittyisi pieni perhekokous. Myöskään pankkitilini tuskin enää sisälsi pennin penniäkään, sillä veikkasin vanhempieni ainakin yrittäneen imaista kaikki elantoni kärsöillään, mutta sitten aina muistin olevani jo yli 18-vuotias, jolloin vain minulla oli oikeudet omaan pankkitiliini, ja kummalla tavalla se sai sairaalloisen virneen aina muodostumaan rohtuneille huulilleni.