365 Päivää Vankilassa

✗SEITSEMÄSTOISTA LUKU✗

a/n: bonjour! ça va? j'ai vais bien! 🖤
no niin, nyt taas uutta lukua pulkkaan.
katotaa mitä tästäki tulee...

song for this chapter _____________🖊

♠️                 G A L W A Y   G I R L ♠️

✒️___________ by: ED SHEERAN 💋

enjoy.
more than harris enjoys
making fun of tom 🕶
++++

Kuuntelin sydämeni kiivaita ja nopeita lyöntejä, jotka kaikuivat korviini asti. Tuntui kuin en olisi enää osannut hengittää ja keuhkoni painuisivat kasaan, minun kylkiluideni muuttuessa tuhkaksi niiden päälle. Se mitä Harris oli äsken sanonut, oli saanut minut täysin hereille, taivaansinisten silmieni etsiessä pimeydessä tuota kylmää ja kivistä betoniseinää, joka erotti meidät. Painoin käteni kuunvalossa hohtavan betoniseinän kylmälle ja karkealle pinnalle, yrittäen taistella silmäkulmistani ulos pyrkiviä kyyneleitä vastaan, mutten pystynyt siihen. Suolasta koostuneet nestehelmeet valuivat kaaressa alas pitkin kalpeita poskiani, muutaman niistä tipahtaessa alas kädelleni.

Miksi hän oli napannut minut miljoonien kauniiden perhosten joukosta verkkoonsa, vaikka olin kaikista heikoin ja vähiten kuvioitu perhonen? Miksi?

"Curly? Oletko kunnossa?" 

Kuulin Harrisin kysyvän tuolla kiehtovan matalalla äänellään, sen kaikuessa nyt ympäri tilaa kuin päässäni riehuvien demonien kuiskaukset.

Tunsin vastustamatonta tarvetta saada koskettaa hänen kasvojaan, tuntea hänen lämpönsä ja vartalonsa omaani vasten, tuntea hänen metsänvihreiden silmiensä intohimoisen katseen omissani. Hänen kiehtovat silmiänsä, joissa saattoi nähdä pilkahduksen kultaa täydentämään hänen kultaista sydäntään.

"Olen sinun." 

En itsekään enää tiennyt olivatko nuo ääneen sanomani sanat olleet totuus vai epäsuora kysymys. Enkä edes halunnut tietää, sillä sen minä tiesin, että tunteeni tuota kiviseinän toisella puolella olevaa miestä kohtaan olivat täydellisen epätäydellisiä.

Hetkeen en kuullut edes Harrisin yleensä hyvin helposti kuultavaa hengitystä tai kuiskaustakaan, kunnes hän päätti taas puhua, tuoden lisää eloa minun kyynelten täyttämiin silmiini, jotka kimaltelivat kaltereiden välistä tulevan kuunvalon voimasta. 

"Kyllä, kulta... olet minun enkelini", Harris kuiskasi, lausuen sanan enkeli hyvin ranskalaisittain, jolloin tunsin sydämessäni olevan perhosen siipien avautuvan täyteen loistoonsa, niiden kauniin kuvioinnin puhjetessa eloon, jolloin tunsin kuin vatsani olisi täynnä elämää.

"Harris...", kuiskasin mitä heikoimmalla äänellä, mitä olin koskaan kuullut tulevan ulos suuresta suustani. Hän sai minut heikoksi, mutta samalla niin vahvaksi, että saatoin seisoa vuorilla ja kävellä myrskyisten merien lävitse. Tämä tunne sai minut epävarmaksi itsestäni, sillä olin yleensä tottunut tuntemaan itseni sen verran hyvin, että osasin estää tällaisia tunteita pääsemästä valtaamaan mieltäni, mutta nyt se oli aivan liian myöhäistä.

Hän oli tehnyt sen... mahdottoman.

"Kulta, ole kiltti ja sano jotain... Haluan kuulla kauniin äänesi", Harris sanoi, minun kuunnellessa kuinka sydämenlyöntieni ääneen sekoittui kahden hiljaisen askeleen aikaansaama ääni, kun Harris pysähtyi aivan betoniseinän toiselle puolelle. Tiesin hänen pitävän kättään siinä samaisella kohdalla, jolla minä nyt juuri pidin omaani, toivoen että voisin tuntea hänen kosketuksensa käteni alla.