❝Etkö aio kysyä nimeäni, Curly?❞
Hänen äänensä tihkui vittuilua, ja minä pystyin vain kuvittelemaan vittumaisen virneen hänen huulilleen, vaikken edes tiennyt miltä hän näytti.
❝Ensinnäkin, olen Carly. Toiseksi, no?❞ kysyin töykeästi.
❝Harris. Harri...
a/n: heippa taas kaikille ja tervetuloa takaisin tähänkin synkkyyden tyyssijaan 🖤 toivottavasti teitä vielä kiinnostaa lukee tätä vähä eteenpäin, koska good things are coming your way (☞ ͡° ͜ʖ ͡°)☞
s a n o j a 3 7 0 8
_________________________________________
H A R R I S .
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
"Harris?"
Hunajaisen hempeän ääniaallon kantauduttua kuulevaan korvaani, kehoni reagoi siihen välittömästi; oli kuin sähköisku olisi kulkenut aivojeni kautta sydämeni, että kankealta tuntuvien jalkojeni lävitse suoraan tilan lattiaan, joka nyt tuntuikin luovan jännitettä ympärillemme. Vaikka vartaloni olikin kääntynyt kohtaamaan takaani kantautuneen liiankin tutun äänen, pysyi tavallista kosteampien silmieni katse lasittuneena, mutta samaan aikaan valppaana. Tunsin pehmeiden sormien koskettavan olkapäätäni, kun Carly asettui vierelleni seisomaan kättään olkapäälläni lepuuttaen; joko hän yritti rauhoitella minua toiminnallaan tai sitten hän koitti vaikuttaa mahdollisimman suojelevaiselta.
Luojan kiitos otin hänet mukaani tänne . . .
"Äiti", sain sanat sanotuksi vain sekunneissa santapaperin tuntuisiksi muuttuneiden huulieni välistä, tuntien silmieni alkavan kostumaan vaarallisen liiallisesti.
Ei helvetti, ajattelin räpyttäessäni silmiäni turhankin useasti, kun omassa häpeässäni saatoin vihdoin kohdistaa katseeni tuohon minusta ja Carlysta muutaman metrin päässä seisovaan tummaverikköiseen naiseen.
"Olet tullut kotiin!" Äitini huudahti ällistyttävän onnellisen kuuloisena, hänen kyynelkanaviensa jo avautuessa täydellisesti.
Katsoin paikoilleni jäätyneenä ja ympäri kehoani pistelevien jännitteiden piinaamana, kuinka tuo kokomustaan pukeutunut nainen asteli luokseni korkokenkien kopseen orkestroidessa omaa sinfoniaansa taustalla. Carlyn kosketus muuttui sekunneissa olemattomaksi, kun äitini kiersi kätensä jännityksen, pelon ja häpeän kivettämän vartaloni ympärille, mikä sai minut vihdoin vetämään lisää happea vikiseviin keuhkoihini.
Vittu, olinko pidätellyt hengitystä koko tämän ajan?
Aivojeni prosessoidessa tapahtumaa kiersin, tai paremmin sanottuna, laskin käteni varovaisesti äitini hauraalta tuntuvan kehon ympärille, käsitellen häntä kuin minä hetkenä tahansa hajoavaa lasimaljaa. Vaikka olinkin viettänyt kaksi vuotta vankilassa, ei äidin turvallinen tuoksu ollut kadonnut hänestä mihinkään; haistoin yhä kodin saippuan, pihamaan perennat ja hänen vuosia suosimansa Chanelin miedon hajuveden. Tunsin hänen saman pienen sydämensä sykkeen rintaani vasten, oman sydämeni iskeytyessä rintaani vasten lähes yhtä kovaa kuin hänen. Oli kuin en olisi koskaan lähtenytkään tästä helvetin ökylinnasta, vaan olisin yhä se 16-vuotias erittäin lupaava miehenalku, joka halasi äitiään ensin tuhoamansa huoneen keskellä.
