365 Päivää Vankilassa

✗27. LUKU✗

a/n: bonjour! on aika lähtee kirjottelee tän kirjan vikoja lukuja, toivottavasti kaikki on valmiita siihe . . . en pidättele teitä sen enempää, muistakaa nauttia niinku aina 🖤

ai nii! hyvää uutta vuotta kaikille!
*ottaa hörpyn kahvista ja tajuu, et vois ehkä vähentää kahvinjuontia tänä vuonna*

S O N G   F O R   T H I S   C H A P T E R
➖➖➖➖➖➖➖➖➖➖➖➖
A d o r e   Y o u   -   H a r r y   S t y l e s

enjoy.

+++

H A R R I S

Kuvitelma pienestä kiharapäisestä pojasta, joka yritti räpylän peittämällä kädellään suoristaa vaaleansinisen kauluspaitansa helmaa ei lähtenyt pois mielestäni. Kun suljin silmäni, näin vain siististi leikatun nurmen, isän tuiman katseen ja hänen kädessään olevan pesäpallon. Hento kesätuuli liehutti pojan kiharoita, jotka pilkottivat kulahtaneen lippalakin alta.

Muistin yhä sen kesän. Vuoden 2001 kesäloman, jolloin isäni ei ollutkaan päässyt hänen jokavuotiselle juopottelureissulleen Saksaan ystävineen, vaan oli joutunut tyytymään vaimonsa ja oman poikansa seuraan, mikä oli ollut hänelle kuin isku palleaan. Olin silloin ollut vasta 7-vuotias, mutta silti vain toivonut isäni lähtevän pois luotamme edes muutamaksi viikoksi, muttei toiveeni ollut toteutunut. Oman elämänsä loistelias pesäpalloilija isäni oli päättänyt puolestani, että minun tulisi jatkaa hänen jalanjäljissään ja toteuttaa hänen iänikuinen unelmansa, kun hän ei ollut sitä itse saanut toteuttaa.

Olin joutunut pelaamaan pesäpalloa koko tuolloisen kesän: ottamaan tuhansia koppeja, lyömään satoja lyöntejä ja juoksemaan monia kymmeniä kilometrejä. Isäni oli vain huutanut minulle, ilkkunut lyöntejäni ja kertonut äidilleni ruokapöydässä mikä luuseri hänen lapsensa oli. Pahinta siinä kaikessa oli ollut se, että äitini oli vain hyväksynyt tilanteen siksi, että pelkäsi isän jättävän hänet pennittömäksi, jos hän uskaltaisi epäillä miehensä kasvatusmetodeja.

Syy miks tämä kyseinen muisto piti minua hereillä oli se, että olin sinä kesänä kuullut ensimmäistä kertaa isän puhuvan rakkaudesta ja naisista minulle. Muistin yhä erään erittäin kylmän ja sateisen päivän, jolloin isä oli perunut päivittäiset harjoituksemme ja seisonut vierelläni sateisen ikkunan vierellä. Hän oli katsellut ulos suu tiukkana viivana, minun pidellessä likaista pesäpalloa tiukasti otteessani. Olin nimittäin sinä kesänä oppinut pitämään lujasti kiinni omastani, sillä muuten joku saattaisi riistää sen minulta niin kuin isä oli riistänyt.

"Äitisi ei ymmärrä, mitä kova rakkaus on. Hän pitää minua hirviönä, kun yritän vain opettaa sinulle menestyksen salaisuuden. Kerro minulle, oletko tosiaan yhtä heikko kuin äitisi?" hän oli sanonut mitä vihaisin ilme kasvoillaan. Olin jo pienenä säikähtänyt sitä, mutta näin aikuisenakin jo pelkkä muisto tilanteesta sai minut puristamaan käteni nyrkkiin.

Pysyin paikoillani, katsoin kattoa ja odotin kuulevani Carlyn lempeät hengenvedot, kun hän nukkui, mutten kuullut mitään. En yhtikäs mitään. Käännyin kyljelleni ja katsoin kiviseinää. Uusi muisto siltä kesältä nousi päähäni, mikä sai minut taas sulkemaan silmäni.

"Lyöt kuin tyttö, Harris! Ota kunnon asento ja katse kentälle!" Isäni huudot kaikuivat päässäni niin, että jouduin taas puristamaan käteni nyrkkeihin.

"Jos olet heikko, kukaan nainen ei rakastu sinuun. Luuletko, että sain äitisi kertomalla heikkouteni ja nyyhkyttämällä kurjasta lapsuudestani, huh? Säälittävää..." Isä oli sinä hetkenä saanut minut itkemään edessään ensimmäistä kertaa, muttei hän ollut välittänyt. Hän oli saanut 7-vuotiaan poikansa itkemään, muttei hän ollut välittänyt. Hän oli mieluummin ottanut riskin kasvattaakseen minusta kaltaisensa: lemuavan, sovinistisen ja valehtelevan paskakasan.