365 Päivää Vankilassa

✗KYMMENES LUKU✗

[[ a/n: bonjour! ça va? joo, älkää kysykö tosta kuvasta mitään ... se on mun tylsyyden tuotos. ]]

= The beauty of her voice was the only thing keeping me away from the insanity. =✔️

Biisi tähän lukuun;
📽 S h e D o n ' t L i k e T h e L i g h t s 🎞
A c o u s t i c 👌🏻
— Justin Bieber📞

+++

Olin aina ihmetellyt, miksi osa ihmisistä rakasti pimeyttä niin paljon. Itse en niinkään pitänyt siitä, enkä siitä kylmyydestä ja ahdistuksesta, jota se minulle tuotti. Muistin yhä kuinka olin pienenä pelännyt kuollakseni pimeää, peläten jopa yöllä vessassa käymistä. Siihen aikaan tosin Charlie oli ollut yleensä se korvaamaton valon lähde minulle, kuin itse tähtitaivaan valaiseva kuu. Silloin, kun hän ei ollut vielä sekaantunut huumeisiin, eikä murrosikä ollut turmellut hänen sieluaan. Tietyn iän jälkeen, olin joutunut yksin hiipimään ympäri valtaisaa taloamme, etsien vessaa peloissani pimeyden keskellä. Sanotaanko vaikka näin, että Charlie oli kuin taskulamppu, jonka valo oli hiipumassa, eikä siitä ollut enää jäljellä kuin aivan pikkuriikkisen pieni valopilkku.

Olin aina rakastanut valoa, ja nyt kun elämäni oli kohdistunut tähän vankilan pimeyteen, en enää edes tiennyt miten reagoida tähän kaikkeen. Olin niin tottunut jo tähän kaikkeen pimeyteen ja kylmyyteen, vaikka aina kotipuolessa rakastin herätä aamulla verhojen välistä pilkistävään auringonpaisteeseen.

Kaikessa tässä pimeydessä ainoa asia, joka minut sai iloiseksi, oli Harris. Joku vanhan elämäni tuttu olisi luultavasti nauranut näille minun hyvin syvällisille ajatuksilleni, mutta se oli vain kylmä totuus. Kaikista pelottavinta tässä asiassa oli se, että näiden muutamien viikkojen aikana Harrisista oli tullut yksi tärkeimmistä ihmisistä elämässäni. Olin valmis myöntämään sen rehdisti, sillä tämä mies tunsi minua jo paljon paremmin kuin veljeni ja vanhempani yhteensä. Hän oli tehnyt tiensä mustaa pumppaavaan sydämeeni, jättäen sinne pysyvän valon, joka ei ollut vieläkään sammunut.

Edes pimeys ei saanut sitä valoa syövytettyä.

"Tiedätkö mitä olen aina miettinyt?"

Hymyilin itsekseni ja katsoin kaikuvan sellini kalteroitua kattoa kuin mielipuoli. Makasin selälläni kylmää kivilattiaa vasten, hipoen varpaillani punan ruostamia kaltereita, jalkojeni venyessä seinää vasten. Kuulin Harrisin ähertävän, joten veikkasin tuon taas tekevän jotakin liikunnallisia harjoitteluja.

"Anna tulla, kulta. Mitä olet miettinyt?" Harris kysyi vielä hieman käheähköllä äänellään, hänen yrittäessä selvästi tasoittaa sekaista hengitystään. Voisin itsekin hyvin pitää itseni kunnossa täällä, mutta miksi vaivautua. En edes pitänyt niinkään minkäänlaisesta urheilusta, paitsi juoksemisesta ja luistelemisesta, ja viimeksi kun katsoin, niin vankiloissa ei hirveästi luisteltu.

"Miksi lumiukoille aina laitetaan porkkana nenäksi? Miksi ei vaikka pyöreää appelsiinia niin luon siinä Lumiukko-elokuvassa tai vaikkapa banaania?" kysyin oikeasti kiinnostuneena aiheesta, Harrisin nauraessa makeaa nauruaan. Kuuntelin vain hänen lämmintä ääntään, tuntien kaikki ne tunteet siinä, mitä en voinut nähdä hänen tuntemattomilla kasvoillaan. Olin oppinut tuntemaan kaikki ne tunteet, joita en voinut hänestä nähdä, sydämessäni.

"Enpä tiedä, kulta. Se on vain perinne", Harris totesi, minun pyörittäessä jalkojani seinää vasten. Kuulin kuinka Harris istui lattialle, tehden jonkin kummallisen kurkusta asti tulleen murahduksen.