365 Päivää Vankilassa

✗VIIDESTOISTA LUKU✗

[ a/n: bonjour! pitkästä aikaa sitten kirjottelin taas tähän kirjaan jatkoo, toivottavasti tää luku ei oo yhtä huono, ku donald trump tulee olee presidenttinä... ヽ(ಠ_ಠ)ノ no kuitenkin...

toivottavasti nautitte tästä luvusta 🖤
p.s: en vaan voi ymmärtää miten cara delevingne (nainen ylhäällä) on niiiiii kaunis 😍

ja jos joku ei tajunnu, nii aattelen caran niinku carlyna tässä kirjassa ;)

biisi tähän lukuun tulee olemaan,

👣 WHO ARE YOU, REALLY? 👣
- Mikky Ekko ☓

e n j o y™

++++

Harris. Harris. Harris.

Tuo yllättävän kauniin kuuloinen ja sulava, mutta samalla hyvin tumma ja vaarallinen nimi oli ainut asia, joka tällä hetkellä pyöri sekaisessa mielessäni. Se ylitti pääni sisällä raivoavat mustat hyökyaallot ja puski lävitse suurien vuorien. Se kummallisen rauhoittava, mutta jännitystä täynnä oleva nimi, jota kantava mies oli mitä sekaisimmalla tavalla viehättävä. Tuo samainen mies, joka oli tullut minulle sanojenkin merkityksiä tärkeämmäksi, tehden tiensä suoraan sydämeeni. Hänen ei ollut tarvinnut koskettaa ihoani tai kuiskia korvaani, kuinka olin hänen ainoansa.

Tiesin noiden tyhjien tekojen muutenkin olevan pelkkää kulissia kaikelle sille, mitä ne aikaisemmat pojat olivat minulta halunneet. Ja se ei kylläkään ollut ollut mitään muuta kuin intohimoisia iltoja sängyssä ja palveluksia elämässä.

Heidän olisi jo siinä vaiheessa pitänyt tajuta, etten ollut sellainen tyttö. Harris taas oli mitä ainutlaatuisimmalla tavalla tajunnut minut.

Hänen ei ollut tarvinnut muuta tehdä kuin vain kuulla mitä minulla oli sanottavana tästä niin sanotusta "täydellisestä elämästä" ja "täydellisestä perheestä". Hänen ei ollut tarvinnut muuta tehdä kuin vain kuulla nuo kaikki sisälläni jylläävän vihan tuottamat sanat, jotka näkyvässä olomuodossa olisivat varmasti syövyttäneet teräväreunaisia aukkoja noihin ruostuneisiin kaltereihin. Niin polttavaa myrkkyä minun sanomat sanani olivat olleet, enkä katunut yhden ainoan sanan sanomista ääneen. Olin kokenut paljon, sitä ei voinut kiistää, mutta niin oli Harriskin. Hän ymmärsi minua tavalla, jolla muut eivät olleet koskaan ymmärtäneet. Hän osasi sanoa juuri ne oikeat sanat takaisin, ei liian kannustavasti tai tunteettomasti, vaan juuri niin, että tunsin niiden merkityksen sydämessäni. En minä ollut muuta halunnutkaan, kuin hyväksyntää ja uskoa, mitä olin Harrisilta saanut. Ja kaikista hauskinta tässä oli se, etten edes koskaan ollut nähnyt häntä kunnolla.

Hän oli kuin näkymätön enkeli, jonka äänen voimalla pääsin pois pimeydestä, vailla katsaustakaan menneisyyteen. Hän oli vallannut minut omakseen, enkä voinut enää asiaa edes kiistää.

"Colin... Ole kiltti ja kerro missä hän on...", kuiskasin niin hiljaisesti, etten ollut edes varma kuuliko Colin puhettani. Tunsin yhden suolaisen kyyneleen tipahtavan turvonneelle alahuulelleni, luoden kirveltävän tunteen iholleni. En jaksanut välittää, vaan suljin ainoastaan silmäni ja annoin suolaisten ja ihoa pistävien kyynelten valua alas pitkin lommoja poskiani.

Olin viimeiset puolituntia yrittänyt saada Colinin kertomaan milloin Harris tulisi takaisin, muttei hän ollut edes kertaakaan sanonut ääneen Harrisin nimeä, sen Williamin selli-kohtauksen jälkeen. Veikkasin hänen olevan hieman loukkaantunut siitä, kuinka minä kohtelin häntä ja niin hän varmasti olikin. Olin pyytänyt tapahtumaa anteeksi jo ainakin kymmenen kertaa, muttei hän näyttänyt edes kuuntelevan minua.