❝Etkö aio kysyä nimeäni, Curly?❞
Hänen äänensä tihkui vittuilua, ja minä pystyin vain kuvittelemaan vittumaisen virneen hänen huulilleen, vaikken edes tiennyt miltä hän näytti.
❝Ensinnäkin, olen Carly. Toiseksi, no?❞ kysyin töykeästi.
❝Harris. Harri...
a/n: ¡hola, mis amigos! jos osaa teistä vielä kiinnostaa tätä lukee, nii welcome back🖤i missed y'all! joka tapauksessa, katellaa mitä tästäki luvusta tulee, ku kirjottelen tätä auton takapenkillä pahoinvoinnin kera . . .
s o n g f o r t h i s c h a p t e r AIN'T NO REST FOR THE WICKED by cage the elephant
sanoja - 3346
enjoy.
_________________________________________
Ops! Esta imagem não segue nossas diretrizes de conteúdo. Para continuar a publicação, tente removê-la ou carregar outra.
H A R R I S .
Olin elämäni aikana tavannut tuhansia naisia, hurmannut heistä satoja ja maannut muutamien kymmenien kanssa, mutten ollut koskaan aikaisemmin ymmärtänyt naisen rakastamisen merkitystä. Olinhan minä ollut koko pahansuovan elämäni aikana kolmen eri naisen kanssa parisuhteessa, muttei rakkaus ollut ollut osana yhdessäkään niistä.
Ensimmäisen tyttöystäväni olin tavannut 14-vuotiaana, kun olin vielä kärvistellyt Harrow School -nimisen sisäoppilaitoksen vastenmielisessä koulupuvussa kyseisen laitoksen pihamaalla. Kasvojani olivat tuolloin koristaneet satunnaisesti ympäriinsä asettuneet finnit, nyrpeä elämään kyllästymisen ilme sekä mustekynästäni peräisin oleva musteläikkä. Olin näes nukahtanut edelliselle tunnille, eivätkä senaikaiset ystäväni olleet voineet kertoa minulle leukaani vasten painuneesta mustekynästä. Heidän mielestään se oli ollut vain huvittavaa, kun olin herättyäni nostanut vallattomien kiharoiden peittämän pääni ylös pulpetilta ja leukaani olikin koristanut kuivunut mustehelmi.
Senaikaisen tyttöystäväni tapaaminen olikin ollut kyseisen tilanteen vuoksi erittäin ikimuistoinen, sillä hän oli ollut vain tulossa tervehtimään laitokseen lähetettyä isoveljeään, mutta päätynyt törmäämään hyvin hoidetulla pihamaalla kuljeksineeseen kiharapäiseen hyypiöön. Tämä 13-vuotias tyttö oli esittäytynyt Ameliaksi, jonka yhtä vallattomat kiharat ja vilpitön katse olivat saaneet sisimmässäni elävän 14-vuotiaan teinipojan sydämen pamppailemaan. Amelia oli ollut ikäisekseen tomera tyttö, eikä häntä siis ollut moinen mustepisara leuassani häirinnyt, vaan hän oli vain kaivellut oman nahkalaukkunsa perukoilta esiin mustekynänsä ja painanut sen kärjen omaan leukaansa.
"Nyt olemme yhtä löylynlyömiä", hän oli naurahtaen todennut ja saanut minutkin paljastamaan hymykuoppani. Muistaisin hänet koko loppuelämäni ajan ensimmäisenä oikeana tyttöystävänäni, jolle annoin kaikkeni: ensisuudelmani, neitsyyteni ja aikani, mutta rakkaudesta ei ollut puhettakaan. Amelia oli näes yllättäen päätynyt perheineen muuttamaan isänsä uuden työpaikan perässä Australiaan, enkä sen koommin häntä tai hänen harmaata isoveljeään ollut nähnyt. Hän ei ollut jättänyt minulle edes kirjettä tai lappusta hyvästiksi, kadonnut vain yhtä nopeasti kuin oli elämääni ilmestynytkin.
