365 Päivää Vankilassa

✗EPILOGI✗

"Rakkaus on kuin selkäkipu. Se ei usein näy röntgenissä, mutta siellä se vaan on."
– George Burns

s o n g   f o r   t h i s   c h a p t e r
f l a g s
by coldplay

s a n o j a
1511

C A R L Y

Kirjansivu sormeni alla tuntui karhealta, kun sormeni valmisteli jo sivun vaihtamista minun silmieni lukiessa innokkaasti auki olevan sivun viimeisintä riviä. Makasin pehmeän makuupussin päällä lukien Margaret Mitchellin romaania nimeltään Tuulen viemää, pienen myrskylyhdyn valaistessa näkökenttäni himmeällä hohdollaan. Rauhallinen hiljaisuus vallitsi ilmassa lukuun ottamatta vähä väliä teltan sivuja heiluttelevan tuulen aikaansaamaa kahinaa. Tuo pieni lepatuksen ääni ei kuitenkaan häirinnyt minua, sillä olin alkanut jo vähitellen tottumaan uudelleen kaikkiin ihaniin ääniin, joita maailmalla oli tarjottavana.

Oi niitä aikoja, kun ainoat äänentuottajat olivat likainen vessanpytty, omat askeleet ja Harris...

"Vihdoin olen vapaa mies nukkumaan."

Hymy nousi pakostikin huulilleni, vaikka katseeni pysyikin yhä kirjassa, kun kuulin Harrisin väsymyksestä matalamman äänen takaani. Hän ei sulkenut vielä teltan vetoketjua, sillä ulkona oli kaunis kesäilta meneillään, eikä ollut pelkoa rankkasateesta tai myrskystä. Olimme nimittäin viimeisten viikkojen aikana seuranneet säätiedotusta ahkerasti, sillä kumpikaan meistä ei halunnut herätä aamulla kallion pohjalta, kun myrskytuuli olisi heittänyt teltan meidät sisällään alas kalliolta.

Niin saattaisi toisaalta käydä Harrisille muutenkin, kun päätyisin heittämään hänet makuupussissaan alas tältä kalliolta, jos hän päätyisi kuorsaamaan liian äänekkäästi...

"Voi raukkaa", naurahdin, kun tunsin Harrisin kehon painon päälläni hänen ryömiessä katsomaan päältäni käsin mitä romaania luin tällä kertaa.

"Tuulen viemää, eh? Eikö vankila ollut jo tarpeeksi henkistä kidutusta yhteen elämään?" Harris kysyi ja sai minut nauramaan, sillä tunsin jo hänet sen verran hyvin, että tiesin hänen pitävän Tuulen viemää yhtenä tylsimmistä rakkausromaaneista.

"Satun pitämään tästä, ellet muista! Sitä paitsi, jos tämä on sinusta henkistä kidutusta, niin voithan sinä aina kertoa jonkin toisen iltasadun minulle", sanoin ja käänsin päätäni sen verran sivulle, että saatoin painaa mieheni poskelle suukon, jonka myötä hän virnisti tummanvihreässä tuulitakissaan.

"Ajattelin vähän erilaista iltasatua..." Harris kuiskasi korvaani hänen kätensä löytäessä tiensä takapuolelleni, joka sattui olemaan hyvin esillä näin minun maatessa mahallani juoksuhousuissani.

"Äiti..."

Niin minun kuin Harrisin päät kääntyivät teltan päätyyn, josta sisälle telttaan kurkisti kiharaisien hiusten peittämä pää. Huuleni muodostivat lempeän hymyn, kun katsoin kuinka poikani tummansiniset silmät tapittivat vuoroin minua ja vuoroin Harrisia hieman pelokkaina, minun jo nyt tajutessa mistä oli kyse.

Luka oli halunnut pienenä versiona isästään nukkua yksin omassa pienemmässä teltassaan, mutta näin nukkumaanmenoaikaan hän halusi kuitenkin nukkua meidän kanssamme.

"Niin, kulta", sanoin lempeästi ja suljin lukemani kirjan, jotta saatoin keskittyä vain 8-vuotiaaseen poikaani, joka oli kuin ilmetty kopio isästään ulkonäöllisesti lukuun ottamatta sinertäviä silmiä. Silmien värin lisäksi ainoa asia, joka hänet erotti Harrisista oli minulta peritty luonne, joka minun ilokseni ajoi vähän väliä Harrisin hulluksi.