365 Päivää Vankilassa

✗25. LUKU✗

[ a/n: heippa teille kaikille ihanille lukijoille, nyt vedellää oikeesti viimesiä lukuja täs kirjas . . . loppu lähestyy ja jännityksessä odotellaa miten tässä käykää 🖤 en koskaa aatellukkaa, et tekisin tästä kirjasta super pitkää vaa enemminki lyhyen, mut viihdyttävän rakkaustarinan. nyt päästän teiät luvun pariin. ]

muute anteeks ku tää luku saattaa olla hieman sekava sen takia, et haluun näyttää kuinka harrisin ajatukset on iha sekasi ja sen takia ne aiheet vaihtuu koko ajan. mut niihä se vähä on ihmisillä, et ku antaa itellee mahollisuuden ajatella kaikkee, nii ne aiheet vaihtuu koko ajan.
(halusin kokeilla jotain uutta ja saatte olla koekaniineja ... MUAHAHAHAHA)

song for this chapter;
Little Talks  •  Of Monsters and Men
🎵 🎶🎵🎶🎵🎶🎵🎶🎵
[ tää on se Carlyn lempibiisi, mitä Harris hyräilee myöhemmi täs luvus ]

✖️✖️✖️

H A R R I S

Moni asia oli muuttunut. Lähes kaksi vuotta sitten olin vielä rikkaiden vanhempien häpeän varjoissa vankilaan joutunut kakara, joka oli luullut vain toteuttaneensa oikeutta parisuhdettaan kohtaan. Se kakaramainen Harris oli luullut omakätisen oikeuden tuovan loistavia muutoksia hänen tylsään sekä puuduttavaan elämäänsä, muttei totuuden hevonen tietenkään levännyt siellä missä ruoho oli kuivin. Tuo typerä tappelu yhdestä naisesta, josta Harris ei ollut koskaan himojaan enempää välittänyt, oli luonut sillan pelastukseen sille kakaralle, joka lähes kaksi vuotta sitten oli tähän rakennukseen ensimmäistä kertaa astunut.

Mikseivät vanhempani olleet lähettäneet minua jo aikaisemmin selliin mätänemään, jotta olisin oppinut totuuden itsestäni?

Totuuden hevonen näes lepäsi siellä missä ruoho oli kostein ja pisin. Minun tapauksessani totuuden hevoseni oli ymmärrykseni elämänlaatuni ulkonäöllisestä täydellisyydestä, mutta sisäisestä kurjuudesta. Ruohoni oli tämä surkea ja kaikkea ääneni sanomaa toistava kivirakennus, joka oli yhdistänyt tieni hänen tiehensä.

Totta kai vankilassa tapaamani ihmiset kuten lohikäärme-tatuoinnin sekä yönmustan huumorin omaava William, vartijani Colin sekä oopperalaulajan urasta unelmoiva Bob olivat muuttaneet minua paremmaksi versioksi itsestäni, mutteivät he olleet tehneet lopullista iskua sydämeeni. Olin toki muuttunut ystävieni avulla rehelliseksi, lojaaliksi ja oikeita arvoja puolustavaksi mieheksi, mutta se mitä hän oli saanut minussa syttymään, oli jotakin aivan muuta.

Luminen ikkuna kiinnitti huomioni, kun nostin katseeni arpikudoksen koristamista rystysistäni. Isoja lumihiutaleita paiskautui ikkunaan, joka oli muutaman sentin päässä rautakaltereista, jotka taas estivät sormiani koskettamasta tuulta. Talvi oli selvästi tullut jäädäkseen ja se näytti upottavan Lontoon alleen, joka oli harvinaista, sillä yleensä lunta ei tullut kaupunkiimme näin paljon. Muttei edes kylmin ja lumisin talvi pystynyt sammuttamaan sisälläni hehkuvaa lämmintä liekkiä, jonka hän oli sytyttänyt.

Carly Jenkins oli suurin syy muutokseeni. Hän oli saanut minussa herätettyä tunteita ja ajatuksia, joiden en ollut koskaan kuvitellut edes asustelevan sisälläni. Hän oli kaivellut ne esiin kuin yli-innokas paleontologi, mikä oli saanut mielenkiintoni heräämään.

Mikä tuossa tytössä sai minut tuntemaan näin?

Olin kysynyt itseltäni tuota samaista kysymystä jo lähes vuoden ajan, mutten vieläkään ollut saanut muodostettua selkeää vastausta. Carly oli monia asioita, mutten tiennyt mikä niistä oli johdatellut tiensä sydämeeni. Oli kummallista kuinka hänen äänensä rauhoitti minua ja siveli korviani kuin lämmin kevättuuli. Heatherin ääni ei koskaan ollut saanut minun sydäntäni reagoimaan niin nopeasti tai edes hengitystäni kiihtymään. Vaikka minua ja Carlya erotti tämä välillämme seisova betoniseinä, tunsin silti hänet vierelläni. Hänen pehmeiden sormiensa kosketuksen omalla arpien täyttämällä käsivarrellani, hänen puheidensa mukaan vaaleiden hiustensa kutituksen poskellani ja hänen pienet henkäyksensä kaulallani.