adopted girl || finnish

2. luku

Julian näkökulma:

En jaksa enää. Minut on taas hylätty. Tai no. Minä lähdin, mutta miksi joku etsisi tälläistä ongelmaa kuin minä. Istun kadun reunalla ja mietin vain, miksi minä edes elän vielä.

Pohdintani keskeyttää selkäni takaa kuuluva möreä ääni.
"Mitäs tälläinen herkkupala täällä päin yksin tekee?"

Käännyn välittömästi katsomaan. Takanani seisoo 40-55-vuotias mies. Pelottava mies. Minua ei tarvitse käskeä juoksemaan. Teen sen jo pelkästä kauhusta.

Juoksen miehen seuratessa minua. Tiedän, että hän aikoo varmaan vähintäänkin pahoinpidellä minut, jos pysähdyn. Adrenaliini virtaa suonissani ja saa minut juoksemaan todella kovaa.

Siihen asti, että mies saa kiinni kädestäni.

Mies vetää minut itseään vasten eikä päästä irti, vaikka rimpuilen kuinka paljon.

"Kohta me pidetään hiukan hauskaa pikkuiseni." Hän pihisee korvaani.
Hän alkaa raahaamaan minua eteenpäin.

Ei ei ei! Minä... en halua tätä! En vittu halua, että tämä hiton mies raiskaa minut. Halusin vain kuolla. En halua, että tämä mies tekee saman kuin isäni. Ja sen muistaessani alan itkemään, mutta miestä ei kiinnosta. Hän vain kuiskii minulle rivoja asioita, kun minä yritän pyristellä irti. Yhdessä kohtaa hän jopa vetää viillon poskeeni jollain pienellä veitsellä, koska rimpuilen niin paljon.

Sitten takaamme vain kuuluu ääni.
"Päästä irti Juliasta!"

Danielin näkökulma:

Tulen alueelle, jossa asuu vaarallista porukkaa. Toivon, että Julia on kunnossa ainakin jos hän on täällä. Sitten käännyn autollani taas uudelle kadulle. Silloin näen hänet.

Joku mies pitää kiinni Juliasta, joka yrittää päästä irti. Julian kokoisella tytöllä ei kuitenkaan ole mitään mahdollisuutta paeta. Pysäytän auton välittömästi keskelle tietä. Juoksen hiljaa lähemmäs. Aivan heidän takanaan sanon, tai oikeastaan huudan.
"Päästä irti Juliasta!"

Mies kääntyy, ja Julia kääntyy siinä samalla. Julia näyttää niin pieneltä, heiveröiseltä ja särkyvältä. Kyyneleet valuvat pitkin poskia ja hän on kuin nukke tuon miehen kourissa.

En pysty estämään itseäni vaan lyön miestä kasvoihin. Hänen otteensa löystyy ja vedän Julian mukaani. Emme jää odottelemaan, vaan juoksemme autolle. Pidän häntä kädestä kiinni.

Työnnän itkevän Julian autoon. Kierrän itse toiselle puolelle ja menen ajajan paikalle. Ajan nopeasti pois tältä alueelta. Itseasiassa kotiin asti.

Julian näkökulma:

Daniel avaa oven ja auttaa minut seisomaan. Painaudun hiukan häntä vasten, jolloin hän kietoo kätensä ympärilleni. Tunnen oloni ehkä jopa turvalliseksi. Itken vain hänen rintaansa vasten.

En jaksa enää olla ongelma. En jaksa enää elää, mutta nyt en jaksa edes liikkua itse. Minua pelotti ja pelkään vieläkin hieman.

"Mennään sisälle." Daniel sanoo, sekä nostaa minut syliinsä.
Hän kantaa minut sisälle, ja olohuoneessa laskee minut sohvalle. Daniel istuu viereeni.
"S-se mies... hän ai-koi..." soperran.
Hän katsoo minua silmiin ja lohduttaa minua.
"Shh... Kaikki on nyt hyvin. Olet turvassa."

Ehkä minä olin juuri nyt turvassa. Ehkä minä voisin luottaa Danieliin ja poikiin.

Lopulta minä nukahdin sohvalle nojaten Danieliin.

//näin. Tässä 2. luku