adopted girl || finnish

26. luku

A/N: mulla ei oo mitään tietoo, miten tähän on tullut näin pitkä tauko (heh), tai miten asioiden tässä luvussa pitäisi tosielämässä mennä, kun ei onneksi ole henkilökohtaista kokemusta, ja ikävä kyllä se taitaa näkyä tässä luvussa. Jos tietää, saa kertoa.

Kiitos kaikille, jotka edelleen jaksaa odottaa. Kertaukseksi edellisestä luvusta vielä (koska siitä on pitkä aika,) että on Julian syntymäpäivä ja nyt hän ja Daniel ovat Julian vanhalla koululla menossa tapaamaan Julian entisiä kiusaajia.

"Voi helvetti", puhisen ja nojaudun taaksepäin kiroten. Tietysti kiusaamisen ilmenemisen jälkeen, asia pitää "selvittää". Minä en vain ymmärrä, että miksi vasta nyt. Kyllä minä tiesin, että tämä on pakko hoitaa, mutta toivoin silti välttäväni tämän.

Daniel vastaa tähän kysymykseen, jonka siis esitin suullisestikin, että heidät erotettiin todisteiden valossa väliaikaisesti, eivätkä he voineet sen takia tulla aiemmin. Joten nyt kun he eivät ole enää erotettuja, voimme keskustella siitä, kuinka he suurinpiirtein kiduttivat minua.

Joten nyt olen täällä. Eikä minulla oikeastaan ole muita vaihtoehtoja, kuin mennä sisälle, ja yrittää sietää heidän kasvojaan. Yrittää kestää epäuskottavat anteeksipyynnöt.

Uskottelen itselleni pystyväni tähän. Nousen autosta raivoissani. Minua ärsyttää niin paljon. Tämä ei ole reilua. Kaiken sen paskan jälkeen, jonka olen yrittänyt unohtaa, minut pakotetaan kohtaamaan se uudelleen.

En halua puhua Danielille, vaan lähden marssimaan kohti helvetin ovia. Kun vielä koulua käydessäni luulin koulun olevan helvetti, en selvästikään tajunnut, miten hirvittävää tämä voi nyt olla.

***

Huone jonne menemme, on suoraan edessämme. Sen takana odottaa Cecilia, Julian, Eve ja Brian vanhempineen. Vedän kasvoilleni maskin. En aio itkeä enää yhtäkään kyyneltä heidän takiaa.

Avaan oven. Kaikkien katseet liimautuvat minuun, ja minä tarkkailen etenkin entisten luokkatovereideni kasvoja. Eve näyttää eniten katuvalta. Syyllisyys paistaa hänen kasvoiltaan. Hän olikin aina eniten epävarma. Muut ovat enemminkin jähmettyneitä. He eivät näytä siltä, että olisivat katuneet päätöksiään. Aika loukkaavaa on, ettei heitä näytä häiritsevän minun elämäni totaalinen pilaaminen. Ei sillä että yllättyisin, koska jos heitä olisi häirinnyt asia, he eivät olisi tehneet sitä.

Harkitsen välittömästi poistumista, mutta löydän jostain jaksamista istua lähimmälle vapaalle tuolille. Se on kaikkein lähimpänä Eveä, joka istuu kasvot suunnattuna kouluni rehtorin pöytää. Rehtori itse istuu pöytänsä takana vakavailmeisenä. Hän kättelee Danielia ja mutisee hänelle jotakin.

Suljen silmäni, ja uskottelen itselleni, että pystyn tähän. Keskityn vihaan, joka on kantanut minua useasti.

×××

Olen kieltäytynyt vastaamaan mihinkään kysymyksiin koko tänä aikana. Jotkut minulle tuntemattomat aikuiset istuvat reunassa ja kyselevät kaikilta asioita. Brian on kieltänyt koko kiusaamisen, mutta ei kukaan häntä usko, sillä Eve on kertonut vähän turhankin avoimesti asioiden oikeasta laidasta. Välillä muiden äitien ja isien suusta kuuluu järkyttyneitä henkäyksiä. Olen kiitollinen, että minulla ei ole vanhempia vaan nuori mies mukanani täällä, sillä Daniel ymmärtää edes vähän.

En tunne pisaraakaan sääliä ajatellessani heidän rangaistuksiaan. Kaiken sen tuskan jälkeen haluaisin aiheuttaa heille sen saman. Olisi oikeudenmukaista, että he tuntisivat saman kivun, minkä minulle aiheuttivat. Jokainen ilkeä sana ja ele on tuhonnut minua. He ovat tuhonneet minut, ja jos minä en tietäisi, miten se tulisi pilaamaan heidän koko elämänsä, tekisin saman heille. Haluaisin pistää heidät näkemään aiheuttamansa tuhon. Haluan, että he tuntevat katumuksen joka päivä, kunnes kuolevat.

Olen huomaamattani menettänyt keskittymiseni tapahtumiin, mutta kun kaikki muut paitsi kaksi tuntematonta naista ja Daniel poistuvat huoneesta aavistelen pahaa. Naiset esittäytyvät sosiaalityöntekijöiksi ja pyytävät minua joko kirjoittamaan edessä olevalle paperille tai kertomaan heille kiusaamisesta. Minua ei kiinnosta heidän motiivinsa saada tietää. Minä en välitä mistään, vaan kerron, miten minua on satutettu. Lopussa kerron vaikutuksista. Yritän pysyä todenmukaisena ja pitää kiusaamista vain osasyynä ongelmiini, mutta sorrun kuitenkin välillä tekemään heistä syypäitä itse - ja vanhempieni aiheuttamaan kipuun.

Annan paperin heille ja suljen silmäni, etten näkisi heidän reaktioitaan.

×××

Kun lähdemme vanhalta koulultani viimeisen kerran, olen helpottunut. Hoidin koko homman itkemättä. Olen oppinut suhtautumaan elämääni kuin se olisi jokin surullinen elokuva. Tosin minun elämäni elokuvana olisi aika itseään toistava. Traagisesta itkua vanhempieni kuolemasta, kaikista kelvottomista adoptioperheistä, joita minulla sattui enemmän kuin pitäisi olla mahdollista tämän maan järjestelmässä, kaikista toisiaan toistavista pienistä vastoinkäymisistä ja säälittävästä itsemurhayrityksestäni saisi hyvää kuvamateriaalia vaikkapa traileriin. Loppuratkaisu olisi kuitenkin laaduton. Tyttö jonka elämä on todella huonoa, muuttaa neljän pojan luo, jotka eivät olekaan aivan kusipäitä. Sitten asiat muuttuvat hiukan paremmiksi, mutta en voi sanoa, että on yhtään mukavampaa olla kiusattu anorektikko laitoksessa kuin, mitä se oli kotona.

Danielin ajaessa pois entisen kouluni pihalta, oloni on kuitenkin kevyempi. He eivät uskaltaisi kiusata minua enää. Tiedän sen, sillä heidät erotettiin loppulukuvuodeksi, joten he eivät voi läpäistä ensimmäistä vuottaan kuten minäkään, vaikka minun tapauksessa kyse on ymmärtääkseni sairaslomasta. Sen lisäksi on nyt virallista, että siirryn alueen toiseen ilmaiseen high schooliin ensi syksynä. Samaan jota Lucas joka on minun lähin (ja ainoa) ystäväni käy.

Palatakseni tuohon oman elämäni painajaiseen, päätin, että en haasta ketään heistä oikeuteen, vaikka Jenkeissä niin kannattaa tehdä pienimmästäkin vääryydestä. En siltikään halua kohdata heitä enää missään, joten en myöskään oikeudessa.

Kieltäydyin myös kuulemasta heidän perustelujaan. En halua tietää mikä "oikeutti" heidän tekojaan. Haluan vain unohtaa koko jutun. Kerroin ihmisille mitä he haluavat kuulla, eli 'anteeksi antaminen on vaikeaa, mutta minä yritän'. Kun muut lähtivät hoidimme rehtorin kanssa kaikki koulun vaihtamiseen liittyvät asiat.

Daniel vie minut takaisin toiseen helvettiin, eli laitokseen. Matkalla kumpaakaan ei huvittanut puhua, joten pyörittelin Lucasilta saamaani korua.

Se on ihastuttava. En vain ymmärrä, miksi Lucas halusi antaa sen. Me ollemme tunteneet vasta vähän aikaa ja nähty jotain kahdesti. Yritän kuitenkin keskittyä oikeisiin ongelmiin, koska niitäkin riittää.

Yllätyksekseni Daniel ei jätä minua kadunvarteen, vaan tulee kanssani sisälle. En kuitenkaan oikeastaan välitä. Tehkööt mitä haluaa. Daniel jää alas, kun minä kiipeän toiseen kerrokseen. Varmuuden vuoksi kuljen viimeiset 6 porrasta neljästi ylös ja alas.

Juuri kun olen lösähtänyt sängylleni ja kaivautunut uupuneena peittojen alle, hoitajani nimeltä Addy ilmestyy huoneeseen.

"Julia, tulisitko alas", hän pyytää, vaikka oikeasti kieltäytyminen ei ole vaihtoehto. Minua vain vituttaa, kun Daniel ei viitsinyt mainita, että minun pitäisi jäädä alas.

Lähden hänen mukaansa ärtyneenä. Vihaan tätä.  Eikä tämä paikka edes ole auttanut masennukseen. Syömishäiriöni on okei. Olen tajunnut, että minulla on se. Olen tajunnut sen olevan sairaus. Mutta masennus, alakuloisuus, kaikki se ovat täysin eri asia. Se olen minä, joka ei jaksa aamulla nousta sängystä ja joka itkee yönsä. Täällä ei ole ketään joka oikeasti ymmärtäisi. Ei terapeuttia, lääkäriä, psykologia tai toista nuorta. Kenelläkään ei ole samanlaisia traumoja tai keinoa jolla paeta niitä.