Eikä kukaan näe kuinka häneen sattuu. Julialla ei ole ketään pyyhkimässä kyyneleitä. Menneisyydestään raskas salaisuus kannettavanaan ja kaikkien ihmisten keskellä hän on yksin.
Yhtenä päivänä Julia kuitenkin adoptoidaan. Hänet adoptoi nuori mies...
JA MITÄ HELVETTIÄ! 1K LUKUKERTOI? ❤❤❤❤❤❤ OIKEEESTI MITÄ???
Biisi tuossa alussa ei liity mitenkään lukuun, voitte kuunnella samalla jos haluutte👐
~ "EN SYÖ!" kiljun ja yritän lähteä pois. Henryn tiukka ote kuitenkin estää yritykseni.
"Julia. Sinun on pakko. Muutama haarukallinen edes?" Luka yrittää. Yrittäkööt.
Esitän tylsistynyttä ja rentoudun. Haluan karata. Haluan taas viillellä. Jotenkin se vain vie pahan olon tunteen pois.
Läski. Syö vielä vähänkin niin et mahdu enää ulko-ovesta. Vitun ärsyttävä. Onko kaikki orvot tuollaisia vai ootko vain sä tollanen läski huora? Vanhemmat teki itsemurhan kun ei jaksanu sua. Harkitsen asiaa itsekin bitch. Ois vaan kaikille parempi, jos sua ei olisi. Kaikki minulle sanotut ilkeydet pyörivät päässäni. Huutavat minua tappamaan itseni. Lopettamaan tämän kaiken. Sitten minä en ole kenenkään ongelma.
Silmäni täyttyvät kyynelistä. Ne valuvat poskillani. En itke hiljaa vaan huutoni on sellaista kamalaa huutoitkua, missä kyyneleitten seassa myös räkä valuu kasvoilla. Nyyhkytän kuuluvasti - oikeastaan huutaen, tai siltä se ainakin kuulostaa.
"Päästä... mut... irti..." saan sanottua nyyhkäysten lomasta.
"Sitten kun olet syönyt Julia," Henry sanoo.
"Mä en pysty, mä en pysty, mä en pysty siihen!" Huudan oikeastaan ja jatkan rimpuilemista.
"Sä pystyt siihen. Me tuetaan sua. Me halutaan sut terveeksi," Will yrittää.
Henry säestää häntä huolehtivaisesti: "Me halutaan, että sä syöt. Kaikki ihmiset syö. Sä et ole lihava tai läski. Sä olet laihoin ihminen, jonka mä olen nähnyt. Se on ihan kamalaa. Sä olet ollut täällä muutaman päivän, etkä edes puhu meille yleensä, mutta me välitetään susta ja toivotaan, että sinäkin välität ja ymmärrät, kuinka sun täytyy parantua."
Huokaisen. En tiennyt heidän välittävän minusta. Tunnen itseni jotenkin... turvallisemmaksi. Haluan edes kerran yrittää heidän vuokseen. Ja sanat "laihoin ihminen, jonka mä olen nähnyt" kuulostaa hiukan pelottavalta. Aiheutan näköjään hirvittävästi huolta ihmisille. Olen pettymys.
"Mä pystyn syömään ehkä ihan vähän," saan lopulta sanottua, vaikka jo pelkkä ajatuskin oksettaa.
•••
Haluaisin oksentaa kaiken syömäni ja sen jälkeen alkaa urheilemaan. Ehkä 50 vatsa- ja selkälihasta, sekä punnerruksia. Sitten parin kilometrin lenkki. Ainoa asia joka estää minua tekemästä niin on Henry, joka pitelee minua sylissään ja käsiäni niin, etten voi tehdä mitään. Yritin 5 minuuttia päästä irti, mutta nyt vain itken voimattomana.
"Mä en voi antaa sun mennä," Henry sanoo taas selvästi pahoillaan. Hänestä on tullut esiin aivan uusia mukavia puolia tänään.
Puolen tunnin kuluttua minun annetaan mennä. Tietyillä ehdoilla, mitkä voit varmaan arvata. Ei urheilua ja sitä luokkaa.
En saanut sulkea ovea, joten viiltelyn sijasta päätän laittaa instagram kuvan.
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
