adopted girl || finnish

7. luku

Julian näkökulma:

Herään valoon, joka loistaa suoraan ikkunasta, jonka eteen en ole vetänyt verhoja. Nousen istumaan käsieni varaan. Samalla aivan järkyttävä päänsärky suurin piirtein halkaisee pääni.

"Au!" Minä kiljahdan ja painun takaisin makuulle.

Menee laskujeni mukaan 47.5 sekunttia, ennen kuin Daniel ryntää huoneeseeni.

"Julia. Sinä heräsit." Hän sanoo. "Muistatko mitään? Voisitko kertoa minulle?" Daniel pyytää vielä.

Ajattelen ensin kieltäytyä, mutta jotenkin onnistun muistamaan ajatelleeni eilen tai tänään - mikä päivä tänään nyt mahtaakaan olla, - että minun pitäisi luottaa heihin. Tästä voisin aloittaa. Niinpä päätän kertoa jotain.

"Yhym... No kai mä voisin kertoa. Voisitko luvata ettet kyselisi enempää kuin, mitä kerron?" Suostun, mutta pyydän vielä tuota.

"Melkein mitä vain sulle Julia." Daniel vastaa jotenkin... isällisesti.
Saan siitä lisää itsevarmuutta. Ja jotenkin minusta tuntuu, että hän ei suutu minulle, vaikka toiminkin aivan vastuuttomasti. Taidan olla aika itsekäs.

"Hyvä on. No mä menin yhteen paikkaan, missä mulle myydään alkoholia. Halvalla saan, mutta paikka on hieman karu, enkä koskaan tiedä, mitä juon. No mä sitten sain pullollisen jotain. Tarvitsin siis vain sen verran, että saisin ajatukset pois yhestä jutusta. No mä join siitä pullosta ehkä yhen neljäsosan. Se tais olla jotain vähän vahvempaa kamaa, koska mä hoipuin ihan sairaasti ja näin tyyliin harhojakin kun olin tulos kotiin. Onneks poliisit otti mut mukaan. En olis ikinä selvinnyt kotiin." En tiedä selvittikö selitykseni mitään, mutta lopussa alan joka tapauksessa itkemään.

Makaan siinä sängyllä hirvittävässä päänsäryssä ja itken, koska olin niin tyhmä. Miten saatoin tehdä niin. Kuoleminen ei olisi pahaksi, jos oikein huono päivä tulee, mutta oikeasti. Nyt eilinen tuntuu vain typerältä. Jos se edelleenkään oli eilen. Daniel silittää kämmentäni.

"Älä itke Juliette. Kaikki on nyt hyvin." En tiedä mistä Daniel tietää nimen, jolla äitini kutsui minua kun olin oikein pieni, siis silloin kun olin ihan taapero, mutta ihan sama.
Lempinimi tuntuu tutulta ja lohdulliselta. Ja ehkä Daniel on oikeassa. Kaikki on hyvin nyt. Kunpa olisikin aina.
~
Sain myöhemmin tietää, että kello oli vasta kuusi. Kun olin saanut krapulani jotenkin kuriin minut puolittain pakotettiin syömään. Jotenkin onnistuin syömään hieman kalaa ja perunaa. Ja olemaan oksentamatta. En ole ylpeä itsestäni. Olen pettynyt.

Ruuan jälkeen lasken, kuinka monta kertaa olen syönyt täällä ollessani. Ensimmäisena aamuna, eli toisena päivänä leipää ja pastaa. Oksensin molemmat. Kolmantena päivänä leipää ja illalla sokeritonta jogurttia ja leipää. Jälkimmäiset minä oksensin. Tänään aamulla vielä omenan, sekä äskeiset ruuat. Olen siis onnistunut laihdutuksessa ihan hyvin. Painoni on tippunut alle neljässä päivässä kilon! Etenen hyvin.

Tummahiuksinen ja kalpeaihoinen Luka päättää, että me katsomme nyt illalla elokuvan. En jaksaisi. Pääni on särkenyt koko päivän ja minua huimaa kun kävelen vaikkapa portaita. Sen lisäksi minua väsyttää ja kaikki tuo huimaus ja muu ahdistaa minua.

Menen kuitenkin sohvalle kaikkien keskelle. Daniel on toisella puolellani ja Will toisella. Henry istuu lattialla viistosti vasemmalla puolellani ja Luka Danielin toisella puolella. Aloitamme katsomaan jotain komediaelokuvaa, mutta nukahdan melkein heti.
~
"Julia." Joku ravistelee minua hereille.

"Kohta." Mutisen takaisin.

"Nyt." Ääni käskee.

"Kohta." Mutisen taas.

"Näköjään sut täytyy kantaa." Ääni toteaa ja nostaa minut.

Siitä seuraa minun kiljumiskohtaukseni ja ääni - tarkemmin ottaen Daniel - kantaa minut keittiöön. Huomaan ettei siellä ole ketään muuta.

"Aamupala-aika pikku Julietteni." Daniel toteaa.

Ja, kun näen, mitä Daniel on valmistanut minulle silmäni laajenevat kauhusta. Ihan oikeasti. Pannukakkuja. Kutsutaan myös nimellä 'ruoka, jossa on liikaa kaloreita'. Kuinka minä tästä selviän?

//näinnnnn. Taas uusi luku. Toivottavasti piditte. Tää oli ehkä vähän tylsä, mutta seuraavassa toivottavasti tapahtuu jotakin. Luulen myös, että Julian kupla alkaa halkeilla pian. (mikäli muistatte tämän vertauksen?) Mutta hyvää heinäkuun seitsämännettä tai sitä päivää, mikä ikinä onkaan, kun näette tämän

Mut mä lopetan nyt höpöttelyni ennen kuin tästä tulee pidempi kuin toi äsken kirjoittamani osa ja menen nukkumaan koska kello on 3:37 aamulla.

Nähdään taas ihanat😘