adopted girl || finnish

27.

Kun aloitin koulun 6-vuotiaana, en ollut tyttö, jonka piti tehdä itselleen ruokaa vanhempien manatessa krapulaansa. Äitini pakkasi minulle lounaan kouluun ja teki päivällisen. Hän hoiti kaiken, mitä oli pakko ja joi vasta sitten. Isäkin oli joskus kotona.

Opin lukemaan 4-vuotiaana. Osasin kertotaulut 6-vuotiaana. En muista miten, koska kukaan ei auttanut minua. Opettelin itse sen, mihin en saanut apua, luulen.

Niinpä jätin välistä toisen luokan, kun minun arvioitiin osaavan tarpeeksi hyvin. Jatkoin koulunkäyntiäni kuitenkin muuten normaalisti, vaikka vanhempieni tilanne heikkeni koko ajan. Kun täytin yhdeksän, he eivät edes muistaneet syntymäpäivääni.

Vaikka häpeänkin tunteitani vanhempieni kuollessa enemmän kuin mitään, tiedän, että minun pitäisi kertoa siitä jollekkin. Olen hävennyt ja piilotellut sitä vuosia. Yrittänyt haudata muiston pääni sisään.

Nimittäin sinä päivänä kun he lähtivät ajamaan humalassa joihinkin juhliin minun ollessa yksin kotona, ja ajoivat kolarin rekan kanssa, en ensin edes ajattellut, että voisin olla surullinen. Pari poliisia tuli kotiimme, ja saivat suostuteltua minut avaamaan oven, vaikka äiti oli kieltänyt avaamasta. He kertoivat minulle, että äiti ja isä olivat kuolleet. Toinen sanoi, että he ovat nyt paremmassa paikassa, vaikka minä en voisikaan enää nähdä heitä. Minä ymmärsin kyllä, että he olivat lopullisesti poissa. Mutta en tuntenut surua. Hetken aikaa ajattelin, että on hyvä asia, että olivat kuolleet. Kuolleina heitä ei enää haittaisi juoda. Taivaassa he eivät voisi satuttaa minua. Minä lähes hymyilin.

Minut vietiin pois talosta. Poliisit veivät minut lastenkotiin, ja sanoivat, että olisin siellä vain niin kauan, että sukulaiseni ehtisivät päättää koska muutan. Mutta kukaan heistä ei halunnut ottaa minua vaivoikseen. Sanoivat, ettei ole rahaa tai voimia. He eivät halunneet muistutusta  kauan sitten karanneista vanhemmistani, jotka olivat lähteneet 21-vuotiaina itärannikolta Kaliforniaan asumaan, eivätkä ottaneet mitään yhteyttä sen jälkeen.

Niinpä vuodet vierivät lastenkodissa. Muutaman kerran tutustuin perheisiin, jotka olivat kiinnostuneita esiteinin adoptoimisesta, mutta he olivat pahoja ihmisiä. Enkä koskaan kertonut kenellekään, miten tunsin tyytyväisyyttä, kun kuulin vanhempieni kuolemasta. Aloin itkemään vasta ensimmäisenä iltana lastenkodissa.

Häpeän sitä yhä niin paljon. Ei ihmisen - etenkään lapsen - pitäisi tuntea iloa kenenkään kuolemasta. Etenkään oman äidin ja isän kuolemasta.

Ehkä se oli se hetki, kun kaikki muutui peruuttamattomasti. En tiedä. Ehkä kyse oli kaikesta, mitä on tapahtunut. Jokainen hetki elämässäni on saattanut johtaa siihen, ettei elämä ei ole mennyt kuten pitäisi.

Mutta olen oppinut viime kuukausina, että sen ei tarvitse määrittää tulevaisuuttani enää. Minä voin itse päättää, mitä haluan, ja nyt minusta on alkanut tuntua, että haluan saada jotain aikaan ennen kuolemaa. Minulla on toivoa.

***

Loppukesän tuuli tuo meren tuoksun ja hulmauttaa hiukseni pitkin kasvoja. Tummansininen märkäpukuni tuntuu yllättävän mukavalta, vaikka surffilautani painaakin aika paljon. Seuraan Lucasia kohti rantaviivaa. Tänään minun olisi tarkoitus opetella surffaamaan.

Ranta on täynnä ihmisiä, jotka nauttivat hellivästä auringonpaisteesta. Se saa hymyn useimpien kasvoille. Tänään myös minun.

Vieressäni kävelevä Henry katselee surffilautaani kuin pahat mielessään. Kysyn, mitä hän oikein miettii.

"Äh, en mitään. Mutta muista vain, ettei kannata yrittää surffata rantaan, siitä lentää naama edellä", hän puhuu ilmeisesti omasta surffauskokemuksesta. Minua naurattaa. "No mene nyt jo, Lucas odottaa!"

Teen niin ja lähden bruneten pojan perään. Hymy kasvoillani, niin kuin toivon eläväni. Lucas katsoo minun suuntaani ja hänkin hymyilee minulle. Päästyäni Lucasin luo, hän tarttuu käteeni ja alkaa kertomaan surffauksesta. Minä en voi muuta kuin tuijottaa yhteenliitettyjä käsiämme. Ja jos mahdollista, hymyillä vielä iloisemmin.

The End

Kiitos kaikille tätä lukeneille, ootte rakkaita. Ajattelin vaan, että te ansaitsette tämän kirjan lopun💗

Tsemppiä elämään kaikille, jotka luki tämän🌹🌹

~Identiteettiä etsivä Venus, nykyään Butterfly💐