adopted girl || finnish

25. luku

Hei kaikki! Viime luvusta on jo aikaa, mutta toivottavasti joku on jaksanut odottaa😘 Kukaan ei jaksa lukea perusteluja (tiivistettynä stressiä) , joten mennään nyt suoraan siihen, miksi te olette saapuneet tänne.

Julkaistu: 12.5.19

Herään liian aikaisin. Olen mukkunut jotain pari tuntia varmaan. En osaa sanoa, liian vähän kuitenkin. Mutta väsyneenä elämä on välillä helpompaa kestää.

Tänään on syntymäpäiväni, tajuan. Daniel ajatteli viime viikolla viedä minut johonkin huvipuistoon, mutta ilmoitti edellispäivänä salamyhkäisesti, että meillä on muita suunnitelmia. Rukoilkaamme, että suunnitelmat ovat kivoja. Yleensä suunnitelmat minun varalleni ovat hoitosuunnitelmia tai muuta epäkivaa. Hehhee.

Pyöriskelen lakanoissa hermostuneena, enkä voi estää itseäni taas sätvimästä itseäni vähän kaikesta kuten lihonneesta ulkomuodostani. Raastan samalla omaa hyvinvointiani, mutta en ole koskaan ollutkaan kiinnostunut omasta hyvinvoinnistani. Nipistelen ihoani vasemman lonkan päältä. En ikinä joudu näyttämään sitä kohtaa kellekään, joten kukaan ei saa tietää vasta syntyneistä puolikuun mallisista arvista. Viiltely ei onnistu täällä. Siihen ollaan varauduttu liian hyvin. Minun piti siis kehitellä muita keinoja henkisen kivun ja kyynelten pitelemiseksi.

Vedän sormiani paidan hihan alla kyynervartta pitkin. Tunnen viiltelyarpien muodostaman verkoston. Olen viillellyt niin kauan, että ensimmäisen vuoden ajalta arvet ovat kadonneet jo. Täällä jumittaessani olen huomannut paremmin niiden parantumisen. Silti mieleni haluaa minun rikkovan ihoni terällä ja näkevän veripisaroiden puskevan haavoista.

Minä haluan sitä myös.

Lopulta päätän nousta. Kaivan sattumanvaraiset vaatekappaleet möykystä lattialta ja vetäisen ne ylleni ripeästi sermin takana. Huoneessa on pieni sermi vaatteiden vaihtoon, koska joudumme jakamaan huoneet toisen masentuneen idiootin kanssa.

Yritän sorkkia huonoja ajatuksia pois mielestä, koska tämä päivä on syntymäpäiväni. Siinä ei sinänsä ole mitään hyvää, sillä viimeksi vietin syntymäpäiviäni 9-vuotiaana. Silloin Minulla oli vielä normaali perhe ja ihan hyvä elämä. Nyt minulla ei ole enää mitään. Viidessä tai kuudessa vuodessa kaikki on mennyt. Perhe, kaverit, onnellisuus. Ei ole paljoakaan syitä juhlia, että on joutunut kärsimään näin pitkään.

***

"Okei. Mä en aio istua tuohon autoon, jos te ette kerro sitä yllätystä", vannon pojille. Olen jo ajat sitten luopunut kohteliaasta käytöksestä uutta perhettäni kohtaa. Itseasiassa nyt ajatellessani, en usko, että koskaan edes käyttäydyin kovin hyvin. Uskomatonta, että he eivät vihaa minua. Sen sijaan he ovat tulleet hakemaan minua jotain yllätystä varten ja onnittelivat minua häpeällisesti ilmapallojen kera heti, kun näkivät minut.

"Mä vannon, että se ei ole mitään noloa tai lapsellista. Sä varmasti pidät siitä paikasta", Daniel toteaa. Lopulta suostun istumaan autoon. Saan onneksi istua etupenkillä, koska pojat olivat päättäneet tulla kahdella autolla. Ainoastaan Luka on Danielin autossa hänen ja minun lisäkseni.

Lähdemme ajamaan jonnekkin. Minulla ei ole aavistustakaan, minne olemme matkalla, mutta luotan poikiin edes sen verran, että he eivät (välttämättä) hylkää minua syntymäpäivänäni tien varteen.

Luka ja Daniel keskustelevat jostain asiasta, mistä minä en tiedä mitään, mutta en oikeastaan välittäisikään osallistua keskusteluun. Sen sijaan vain sählään puhelimellani, kunnes auto yhtäkkiä sammutetaan.

"Me ollaan perillä", Daniel toteaa hymyillen. Edessäni on kaksikerroksinen valkoinen ja yleellinen omakotitalo. Danielin talossa on ulkopinnat laastia, mutta tässä talossa on myös puuseiniä. Toisessa kerroksessa on parveke. Talo paistattelee auringonpaisteessa. Sisällä on varmasti valoisaa, kun suuret ikkunat antavat valon tulvia sisään. "Tervetuloa uuteen kotiin."