adopted girl || finnish

20. Luku

Makaan maassa. Silmäni ovat kiinni. Tunnen reippaan tuulen, joka lehahtelee puuskina kasvoilleni. En kuuntele ympärilläni kuuluvaa tauollista puhetta. En tiedä, keitä paikalla on. En tiedä, kuka esti minua hyppäämästä kuolemaani. Ruumiinosani tuntuvat jätkytyksestä turrilta. En kuollut, mutta silti minusta tuntuu kuolleelta. Ainoa ero kuolleeseen on, että tunnen tykyttävää kipua potkukohdissa.

En osaa sanoa kauanko olen maannut tässä. En osaa sanoa, miksi minun vieläkin annetaan maata tässä. Jos Daniel olisi täällä hän olisi tullut nostamaan minut pystyyn. Hän ei siis ole täällä. Eivätkä siis muutkaan pojat. Kuka minut siis pelasti?

Viimeksi kun yritin tappaa itseni itkin hyvin kauan katuen. Nyt en itke. Ehkä se johtuu siitä, että en ole täysin shokissa, koska minua ei pelastettu hukkumiselta, vaan minua estettiin hyppäämästä. Sanoisin, että mitään ei ole tapahtunut, jos en tietäisi paremmin.

Lopulta avaan silmäni ja suljen ne samantien uudelleen kirkkauden vuoksi.

"Mä näin ton. Älä kiistä, että sä olisit kuollut. Sä elät, hyväksy se", täysin tuntematon ääni sanoo. Mitä vittua tämä joku oikein puhuu?

Mielenkiinto tätä henkilöä kohtaan kasvaa ja avaan silmäni suojaten niitä kädelläni auringolta nähdäkseni, kuka hän on. Hän on hymyilevä teinipoika ja erittäin hot. Ei siis riitä, että minut "pelastettiin", vaan sen myös teki komea teinipoika. Pojalla on brunetet hiukset ja suloiset iltataivaansiniset silmät sekä kauniit pitkät ripset. Hänellä on korostuva leuka (sellainen hyvältä näyttävä) ja tummat kulmat. Pituutta hänellä on selvästi enemmän kuin minulla.

"Oliko pakko pelastaa mut?" kivahdan. "Tässä maailmassa on tasan 4 ihmistä, jotka välittää musta, ja nekin oon tuntenut vasta 10 päivää, joten ne pääsee kyllä ihan vitun helposti minusta yli", valitan tälle pojalle, joka hymyilee yhä. Onko hänellä muita ilmeitä?

"Oli pakko pelastaa sut", poika toteaa nyt hymyilemättä ja vetää kätensä hiusten läpi. u know?

"Kenelle mun pitäis soittaa?" hän kysyy.

"Hä?" älähdän.

"No, että pääset pois täältä", poika vastaa.

"Aa no. Mä en tiiä", vastaan rehellisesti, vaikka se saa oman sydämenikin sirpaaleet särkymään.

"Et tiiä", poika toteaa sen enempää yllättymättä.

"No en muista numeroa ja mulla ei oo mitään tietoa, missä mun puhelin on", selitän. "Muuten soittaisin Danielille."

"Ja Daniel on?" poika kysyy outo sävy äänessään.

"Mun adoptioisä."

"Okei. Mä puhuin just puhelimessa mun sijaisäidin kanssa. Se tulee tähän kohta. Se voi viedä sut kotiin tai minne nyt sit meetkään", poika kertoo.

"Ei, kyllä mä kävelen. Ei tästä oo kun ihan lyhyt matka", väitän hymyillen.

"Mä tiiän, että tää ei ollut sun ensimmäinen yrityksesi, joten mun täytyy varmistaa, että joku joka välittää susta saa tietää", poika sanoo. Äsken hän oli vielä hymyilevä ja nyt hän puhuu kuolemanvakavalla äänellä. Toisaalta nyt on kuitenkin kyse kuolemasta.

Yhtäkkiä minua alkaa väsyttämään ja tekisi mieli alkaa nukkua tässä asfaltilla. En pääse yli, mitä yritin äsken tai, että en ole edes kovin järkyttynyt. Mikä minussa on vikana, kun minua ei voisi vähempää kiinnostaa henkeni?

Nousen kuitenkin ylös hitaasti. Vilkaisen alas veteen. Se on kirkkaan sinivihreää. Poika katselee koko ajan minua.

"Mikä sun nimi on?" tokaisen.