adopted girl || finnish

4. luku

"Iltapalalle!" Will huutaa alakerrasta.
En halua syödä. Painoni ei tipu tarpeeksi nopeasti. Olen todella kaukana tämän viikon tavoitteesta. En voi syödä. Tulisin vielä pahemmin läskiksi, joten jään sängylleni makoilemaan.

Se oli virhe.

"JULIA!" Daniel huutaa alakerrasta. "NYT SYÖMÄÄN!"
En edelleenkään liiku. En halua syödä.

Hetken päästä joku rymistelee portaissa ja harppoo ovelleni.
Ja astuu sisään. Katson olkani yli ovelle. Danielhan se siinä.
"Julia. Tule syömään. Nyt."

Teen toisen virheen. Sanon;
"En."

"Selvä. Puhelin tänne heti!" Daniel toteaa.

"En anna." vastustan.

Daniel harppoo luokseni ja ottaa puhelimeni.
"Nyt nuori neiti menee syömään."
Tiedän, että on pakko, joten teen jonkin järkevän ratkaisun.

Lähden katse tiukasti lattiassa keittiöön.

En keittiössäkään katso ketään silmiin, vaan annan hiusten valahtaa kasvojen peitoksi. Olen niiiin varma, että pojat tuijottavat minua, kun istun.

Olen vihainen ja ahdistunut. Ruokapöydällä on leipää, leivänpäällisiä, jogurttia, marjoja ja muroja, mutta minä en edelleenkään aio syödä.
Istun vain kädet sylissäni ja hiukset kasvojen suojana.

"Onko kaikki hyvin?" Luka kysyy varovasti.

"On tietenkin." tiuskaisen.

"Ei siltä vaikuta." Luka vastaa.

"Et olekkaan yhtä tyhmä kuin, mitä luulin," heitän.

Silloin Daniel ilmestyy keittiöön.
"Julia syö." Hän käskee.

"En mä halua." Kerron tälle.

"Sä syöt, koska mä nyt on iltapala." Daniel käskee minua.

"En mä voi." Yritän sanoa tyynesti, mutta ääneni särkyy ja kyynel vierähtää poskelleni.

Onneksi hiukset peittävät kasvoni.

Juoksen huoneeseeni. Lukitsen oven. Menen vessaan ja lukitsen myös vessan oven.

Sitten minä romahdan. Makaan lattialla möykkynä ja itken. Sellaista huutoitkua. Itken. Itken.
En pysty tähän.
En pysty elämään.
Minä en jaksa enää elää.

Kaikki vittu vaan hylkää mut. Kukaan ei jaksa tälläistä ongelmaa. Kukaan ei jaksa minua. Olen vain yksi ihmisten leluista. Minusta pidetään hetki, ja sitten kun uutuuden viehätys katoaa, sekä oikea minä tulen esiin, minut heitetään roskikseen. Orpokotiin.

Kaivan teräni esiin. Ja alan viiltelemään. Ei se edes auta mitään enää. Se vain, että kukaan ei välitä.

Minä voin viillellä, purkaa oloani kipuun. Nähdä veren virtaavan itse tekemistäni haavoista. Eikä ketään kiinnosta.

Sellainen tämä maailma on. Lapsista pidetään huolta. Ja kun et ole lapsi, saat selvitä yksin. Ja jos et selviä. Kukaan ei välitä.

Tai sellainen on minun maailmani.

Viiltelen käsiini, jalkoihini. Enemmän kuitenkin käsiini.

No mikään ei tunnu riittävän. Lattia on jo veripisaroiden peitossa. Itseasiassa silloin havahdun. Verta on aika paljon. Ja käytävältä kuuluu neljän huolestuneen pojan ääni. Hitto.

Alan heti siivoamaan. Pyyhin veret pois, paperit roskiin. Vedän hihat alas. Kasvoni ovat punaiset kaikesta itkemisestä, mutta ei voi mitään. Avaan vessan oven.