adopted girl || finnish

3. luku

Herään kuiskimiseen, mutta en jaksa avata silmiäni. Olen vielä puoliksi unessa, mutta kuuntelen kuiskauksia. Jotain sellaista kuin, mitä tapahtui, onko Julia kunnossa ja sellaista.

Lopulta jaksan avata silmäni. Kaikkien neljän pojan katseet ovat minussa. Sitten minä muistan. Minä muistan sen miehen ja, mitä melkein tapahtui.

Hengitykseni alkaa yhtäkkiä nopeantumaan, sekä alan itkemään. Yritän pysytellä rauhallisena poikien tuijottaessa, mutta en oikeastaan tiedä, mitä tapahtuu. Kaikki asiat saavat minut paniikkiin.

Älä Julia! Älä ajattele. Mitään ei ehtinyt tapahtua. Melkein kuitenkin. Ja onhan minulla siitä muistoksi haava poskessa.

Hengitykseni on todella nopeaa ja minua oikeastaan pelottaa, sekä ahdistaa. Tärisen ja itken. Suljen silmäni, ja kohta tunnen käsivarret, jotka kietoutuvat ympärilleni.

"Shh... kaikki on hyvin pienokainen," minua lohdutetaan.
Jotenkin haluan uskoa kaiken olevan hyvin, vaikka niin ei todellakaan ole.

Alan rauhoittumaan edes ihan hiukan.

"M-mitä minulle tapahtuu?" kysyn ääni väristen hetken kuluttua, kun keuhkoihini virtaa edes ilmaa.

"Kaikki on hyvin," saan vastaukseksi.
Mikään ei ole oikeasti hyvin, mutta nyt tämä hali saa riittää.

Lopulta avaan silmäni. Daniel halaa minua ja muut pojat katsovat meitä.

"Oletko kunnossa," kai Henry niminen poika/mies kysyy.

Olenko minä? Tällä hetkellä minusta välitetään, mutta olen ongelma, masentunut, viiltelen ja kaikki on huonosti. Ja nämäkin varmaan esittävät, että saisivat minut luottamaan heihin ja sitten varmaan pahoinpitelevät minut ja heittävät kadulle.

Pudistan päätäni.

"Teen sulle ruokaa." Will sanoo.

"Ei mulla oo nälkä." Valehtelen.

"Varmasti on." Daniel toteaa.
No niin on, mutta mä en voi syödä.

Will lähtee keittiöön.

Jouduin syömään lautasellisen pastaa ja bolognesekastiketta. Sen jälkeen oksensin sen. En vain pysty pitämään ruokaa sisälläni. Tulen läskiksi. En kelpaa kellekkään muutenkaan, niin kelpaisin lihavana vielä huonommin.

Illalla halusin punnita itseni. Menin siis isoon kylpyhuoneeseen etsimään vaakaa. Löysin sellaisen yhden hyllyn alta. Astuin sille.

37.2kg.

Vain 300g eilisestä? Jokin ääni päässäni sanoo, että tämäkin on aivan liian vähän, mutta se ääni, jota minä kuuntelen huutaa solvauksia.

//näin 3. luku.

[28.10.2018: parantelin tätä edes hiukan nyt pari kuukautta myöhemmin ja mua nyt häiritsee, että tää on vieläkin tosi lyhyt]