adopted girl || finnish

13. luku

Julian näkökulma:

Itkuni on varmasti muista ärsyttävää. En vain pysty lopettamaan. Olen itkenyt varmaan muutaman tunnin ja kaikki ovat yrittäneet saada minut lopettamaan, mutta pettymykseni itseeni on liian suuri. Säälittävää. Luulen, että minut heitetään kadulle heti kun he sääliltään kehtaavat. Vaikka he muuta ovat ehtineet väittää näiden tuntien aikana, mitkä olen istunut olohuoneen sohvalla pää polvia vasten. Olen tullut hulluksi, sillä normaalit ihmiset eivät ole tälläisiä. Normaalit ihmiset eivät aivan normaalin asian vuoksi yritä tappaa itseään. Eivätkä sen jälkeen muuta mieltään ja ala katua.

Daniel istuu viereeni. En reagoi asiaan mitenkään, muuten kuin nyyhkäisemällä, kuinka pahoillani olen. Olen pilannut kaiken, kuten minä aina teen.

Daniel ei sano mitään, joten taidan tietää, mitä seuraavaksi on luvassa. Minut palautetaan. Niin ne kaikki tekevät. He ovat nyt nähneet, kuka oikeasti olen ja, miksi kukaan ei halua minua. Nyt minut palautetaan. Se sattuu, kuten aina ja nyt olen muutenkin rikki. Miksi minä edes halusin kuolla? Mitä minä sanon muille? En minä pysty tähän!

Kyseessä ei ollut ensimmäinen kerta kun sain sellaisia kommentteja. Saan niitä aina. Nyt tämä vain tuntui vaikuttavan minuun enemmän. Mikä minussa on vikana?

"Minä menen pakkaamaan," sain mutistua ensimmäisen kerran pitkään aikaan muutakin kuin anteeksipyyntöjä.

"Hä?! Miksi menisit?" Daniel kysyy.

"Koska te viette minut takaisin! Kukaan ei halua minua. Minä en halua lähteä taas. En pysty taas," en usko Danielin saavan selvää epätoivoisesta itkustani.

"Ei. Sinä pysyt täällä Julia. Et ole menossa minnekään pienokainen," Daniel sanoo ja mutisee lopun päälakeani vasten.

En ole menossa minnekään. Minä jään. He antavat minun jäädä. Minä jään. Pysyn täällä ja ehkä tämä vielä järjestyy. Mutta jääminen on tietenkin vielä vaakalaudalla. Tarvitaan vielä valhe perusteluksi. Jos kerron totuuden he vievät minut pois.

Luulin, että kukaan ei halua orpoa aina itkevää lasta, jolla on anoreksia ja hän juo alkoholia, sekä polttaa joskus. Pojat pitivät minut. Mutta eivät hekään halua lasta, jota edellämainittujen lisäksi kiusataan ja, joka viiltelee. Joka on vitun itsetuhoinen. Joka miettii joka päivä, onko tämä päivä se jolloin hän kuolee.

"Kiitos," saan mutistua ja sitten kehittelen itselleni uskottavan valheen perusteluksi teolleni. En pysty vieläkään lopettamaan itkemistä, koska pettymys ja pelko itseäni kohtaan ovat liian pinnalla.

Daniel halaa minua. En vastaa halaukseen, mutta tunnen hänen kehonsa lämmön ja turvallisuuden tunteen, joka hänestä huokuu. Pyyhin kyyneleitä kasvoiltani, enkä jaksa häntä katsoessani edes yrittää pientä hymyn tapaista. Hän nostaa minut sohvalta ja kantaa keittiöön - syömään tietenkin. En jaksa vastustella. Eteeni lasketaan lautanen, jolla on kaksi leipää. Älä syö! Äänet päässäni huutavat. Miten vielä kaiken jälkeenkään en pysty?

Olen muuttunut täysin, enkä edes tiedä, millainen "oikea" minä voisi olla. Siitä on kauan aikaa kun minun ei ole tarvinnut peitellä viiltojani tai murehtia syömisiäni. Ja äsken minä meinasin viimein lopettaa tämän kaiken. En kadu enää päätöstä yrittää, kadun vain, että tajusin liian myöhään jonkun välittävän minusta. Se saa minut pettyneeksi. En tiedä haluanko vetää kohta yliannostuksen lääkkeitä vai jatkaa normaalisti. Olen kuin tippunut rotkon reunalta ja roikun nyt alemmalla kielekkeellä miettien päästänkö irti ennen kuin voimani loppuvat, yritänkö kiivetä ylös, vaikka se on lähes mahdotonta vai odotanko jos joku tulisi pelastamaan.

Henry ja Will istuvat viereeni ja Luka nojaa jääkaappiin. Tiedän, että he yrittävät jonkinlaisella painostuksella minut syömään tai jotakin sellaista. Minä en tunne voivani. Ja leipä on viimeinen asia, mitä tässä tilanteessa haluaa syödä. Niinpä otan pöydältä hedelmäkulhosta mandariinin. Ojennan sen Willille, ja pyydän häntä kuorimaan sen.

Syön mandariinin hiljaisuuden vallitessa, vaikka nieleminen tuntuu mahdottomalta. Syötyäni haluan taas päästä oksentamaan. En pysty tähän. Tiedän, että minun ei anneta olla yksin, joten keskityn hengittämiseen ja kynsien kämmeniin painamiseen. Kipu tuntuu niin hyvältä ja oikeudenmukaiselta. Se saa pääni sisässä jylläävät äänet tyytyväisiksi, vaikka ne joskus vaativat lisää. Minä ansaitsen kaiken paskan, mitä elämässäni on.

Daniel on ollut jossain ja nyt hän tulee takaisin.
"Ymmärrän, että et halua kertoa, miksi sinä ytitit -" hän ei pysty sanomaan sitä. "tehdä sen? Minun - meidän - täytyy saada tietää."

Nyt on valheeni aika. Tai en minä oikeastaan valehtele. Jätän vain asioita kertomatta.
"Minä olen menettänyt vanhempani. He eivät olleet täydellisiä, mutta minä kaipaan heitä niin paljon.." saan ääneni särkymään lopussa. En minä heitä paljoakaan kaipaa, vain unelmoidessani hyvästä lapsuudesta. "En enää ikinä näe heitä!" Yritän ajatella jotain muuta surullista itkeäkseni ja onnistun.

"Olen pahoillani," sanon, vaikka uskon muiden pitävän sitä tarpeettomana.

"Voi Juliette," Danielin ääni on säälivä. Enkä pidä siitä ollenkaan nyt. Joku halaa minua, mutta en tiedä, kuka hän on, koska olen painanut kasvoni kämmeniini, joissa on pieniä vertatihkuvia haavoja kynsistäni.

"Nyt on aika mennä nukkumaan," Will sanoo ja keskeyttää hetken jatkuneen hiljaisuuden, joka tuntuu, siltä kuin puukkoja lentelisisi ilmassa ympärillämme halkomassa ilmaa, ja me olemme siinä keskellä mietimmässä, mitä jää sanomatta.

"Mä e-en voi olla yksin nyt," ääneni ei halua kuulua.

Puhun täysin totta kertoessani, etten pysty olemaan yksin tänä yönä. En pysty siihen. Ja se on myös hyväksi minulle, etten ole yksin nyt. Jos en jää yksin, en voi tehdä itselleni mitään. Ja siitä on niin kauan, kun olen tuntenut jonkun läheisyyden pidemmän aikaa. Ajatus siitä tuntuu aluksi mukavalta, mutta sitten muistan sen kerran, kun isäni tuli yhtenä yönä kännissä viereeni ja alkoi väkisin suutelemaan minua. Olen niin iloinen, että hän sammui ennen kuin ehti pidemmälle kuin fritsut. (Vaikka hän sammuikin päälleni.) Tunnen hänen kosketuksensa yhä ihollani, ja muistan vain kirkkaammin, kuinka yritin työntää hänet pois. Olin jo silloin heikko. Liian heikko elämään. Mutta olen uupunut ja pystyn väsymyksellä selättämään traumoja tänä yönä.

Sillä, vaikka luulisi painajaisten tulevan traumaattisten asioiden jälkeen ensimmäisenä yönä, uskon, ettei näin ole. Ne tulevat vasta toisena yönä, sillä väsymyksellä pystyy pitämään painajaiset kaukana. Tai niin toivon.

Kerrankin hieno loppu luvulle😀 kiitos 1,20K ❤lukukertoja/katselukertoja (oikeesti kertokaa, miksi niitä kutsutaan) oikeesti 1,2K on 6 kertaa mun koulun oppilaiden määrä!!😘😘😘

Toivottavasti tykkäsitte tästä luvusta, vaikka tässä ei tapahtunut mitään👐