adopted girl || finnish

5. luku

Minulle tuli heti tylsää huoneessani, kun puhelimeni oli eilen viety. Mitä minun pitäisi tehdä, jos minulla ei kerran ole puhelinta? Sen vuoksi pesin hampaat ja palasin alas.

Henry pelasi jotain peliä pleikkarilla. Luka sähläsi puhelimellaan. Eivät hekään tee mitään järkevää. Okei,  puhelimella oleminen on järkevää, mutta pelaaminen ei.

Palaan huoneeseeni. Vaihdan päälleni juoksupaidan. Pitkähihaisen tietenkin, muuten viiltelyarvet näkyisivät. Juoksuun kelpaavat housut minä laitoin jo aiemmin. Paita on neon pinkki. Ei kovin minun värini, mutta ihan sama. Housut ovat perus mustat. Laitan hiukseni ponnarille. Kenkäni ovat eteisessä.

Menen alakertaan. Taas. Henry on yhä olohuoneessa.

"Mä meen juoksemaan." Ajattelen ensin sanoa, mutta päätänkin kysyä:
"Voinko mennä juoksemaan?"

Henry nostaa katseensa puhelimesta.
"Juu kai. Älä viivy liian kauaa." Henry vastaa.

"Okei." Totean.

Menen laittamaan kenkäni jalkaani. Juoksukenkäni ovat jo vähän nuhjuiset, mutta kuitenkin ihan käyttökelpoiset vielä. Kun saan nauhat sidottua avaan oven. Joudun menemään portin alta, sillä kukaan ei ole vaivautunut kertomaan minulle, kuinka se avataan. Kuulostaa siltä, että minut ollaan palauttamassa pian. Toivon, että minut palautetaan vammoitta, eikä minua hakata ja/ tai raiskata.

Lähden juoksemaan reipasta vauhtia. Yritän nyt olla eksymättä, ja painan mieleeni, minne kuljen. Askeleeni kaikuvat asvaltilla. Pääni särkee hieman ja oloni on ollut heikko jo pidemmän aikaa.

Williamin näkökulma:

Pieni Julia ei syö melkein ollenkaan. Uusi ympäristö saattaa toki jännittää häntä, mutta kai hän silti voisi syödä. Daniel sanoi hänen myös olevan todella kevyt (hän oli siirtänyt Julian riipputuolista). Kyllä hän on lyhyt, mutta silti...

Sen lisäksi, että Julia ei paljoa syö, hän ja Daniel riitelevät koko ajan. Daniel yrittää saada Julian luottamaan itseensä, mutta Julia yrittää sulkea meidät pois. Kuin hän olisi pienen kuplan sisällä, ja aina kun me yrittämme rikkoa kuplan Julia pakenee. Kupla on kaksi kertaa melkein hajonnut. Kun Daniel löysi hänet sen miehen kynsistä ja eilen iltapalalla ennen kuin Julia juoksi huoneeseensa. Tytöllä ei taida olla helppoa. Ymmärrän sen. Hän ei ole päässyt helpolla aikaisemminkaan.

En tiedä vielä edes, kuinka suhtautua Juliaan. Hän ei taida olla kunnossa, vaikka luulee, että me emme huomaa mitään. Mutta kyllä me huomaamme jotain. Hän ei puhu meille, jos ei ole pakko ja on muutenkin koko ajan yksin huoneessaan.

Julian näkökulma:

Oloni pahenee jatkuvasti. Sen vuoksi käännyn aika pian takaisin. Aivan loppumatkasta hidastan juoksun hölkäksi, koska oloni on heikko ja uupunut.

Menen portin ali ja suoraan siitä ovelle. Soitan ovikelloa, koska minulla ei myöskään ole vielä avaimia. Ja he eivät aio hylätä minua, vai?

Odottelen hetken aikaa, että joku tulisi avaamaan oven. Lopulta sen tulee avaamaan tylsistyneen oloinen Luka, joka tuijottaa lasittunein silmin puhelintaan. Hän ei edes huomaa minua, kun riisun kengät ja kävelen hänen ohitseen olohuoneeseen. Siellä näen Danielin, joka katsoo olohuoneessa jotain elokuvaa.

Hän huomaa läsnäoloni heti.
"Hei Julia. Mä oon lähdössä kohta töihin. Mut William on tehnyt ruokaa, eli syö sitä."

No en varmasti syö, mutta...
"Juu." Valehtelen. "Meen nyt kuitenkin suihkuun." Ja niin menenkin.

Suihkussa tajusin Danielin sanoneen menevänsä töihin. Kuka menee sunnuntai iltapäivällä töihin?
Tänään on sunnuntai. Ja huomenna minä menen kouluun. Siihen helvettiä muistuttavaan paikkaan. Siihen paikkaan, jossa minut hakataan. Siihen paikkaan, jossa minua haukutaan. En tule selviämään sieltä vahingoittumatta.
~
Maanantai aamu. Se hirvittävä maanantai. Kyllä, minä kuulun näihin maanantain vihaajiin. Maanantaissa ei nimittäin ole mitään hyvää ainakaan, jos se merkitsee paluuta kouluun missä saamarin kiusaajat hakkaavat sinut ja ensimmäinen aine on tuplatunti matikkaa, sekä se alkaa kahdeksalta! Kidutusta...

Hyvä puoli tässä aamussa on, että Daniel antoi puhelimeni takaisin. Sen lisäksi sain avaimet taloon. Ja koodin millä pääsen portista.
"Ettei sinun tarvitse murtautua." Henry sanoi.
Voisin silti yrittää murtautua... Okei, hauska läppä vain! En ole mikään murtautujatyyppi.

Aamulla söin omenan. Kävin sen jälkeen vessassa ja oksensin sen. Söin nimittäin eilen illalla jo leivän ilman päällisiä, sekä sokeritonta jogurttia. Se oli kamalaa. Voit varmaan uskoa, kuinka vaikeaa kuivan leivän nieleminen voi olla, jos ei voi syödä.

Nyt kuitenkin olen Henryn autossa, koska hän tarjoutui viemään minut kouluun. Minä oikeasti pelkään häntä hiukan. Hän vaikuttaa mukavalta, mutta niin ne muutkin vaikuttivat. Pelkään myös kiusaajiani ja btw pelkään myös raiskatuksi tulemista, ukkosta ja ahtaita paikkoja (joista muuten löytyy kokemuksia, esimerkkeinä minut on pakottettu mm. siivouskomeroon, omaan kaappiini, neliskulmaiseen ilmastointiputkeen jne.)

"No niin Julia! Aika astua ulos autosta." Henry sanoo.
Otan harmaan reppuni ja teen kuten hän sanoi.

"Hyvää koulupäivää!" Hän toivottaa vielä ennen kuin pamautan oven kiinni.

Voin uskoa, kuinka hyvä päivä tästä tulee.

//Hei kaikki, jotka tämänkin luvun lukevat. Toivottavasti nautitte tästä luvusta, jota olen yrittänyt 3 päivää saada tehdyksi. Joo alku oli vähän sontainen, mutta ei anneta sen häiritä. Mutta nyt minä lopetan tämän luvun ja sanon teille Pai pai 😘