adopted girl || finnish

22. luku

Jostain kuuluu kellon kilkatusta ja huutelua. Herätys ilmeisesti. Paiskaan tyynyni lattialle. Lopulta kuitenkin luovun ajatuksesta nukkua ja nousen istumaan. Silloin Addykin tulee ja tervehtii minua pirteästi.

En vastaa vaan raahaudun laukulleni, jonka Addy on tuonut. Kaivan sieltä verkkarit ja hupparin. Käsken Addyn painua vittuun, jotta voin pukeutua. Addy huokaisee ja poistuu, mutta painottaa, että minulla on yksi minuutti aikaa.

Vaihdan vaatteeni nopeasti ja Addyn palatessa olen pukeutunut. Lähdemme alakertaan. Tällä kertaa ruokasaliin mennessämme kaikki taitavat olla siellä, koska nyt sali on lähes täynnä. Osalla nuorista on mukanaan hoitaja, kuten minullakin, mutta osa syö keskenään. Pistän merkille, että kukaan ei ole yksin. Menen kuitenkin itse istumaan yksinäni sivummalle. Minuun ei oikeastaan kiinnitetä huomiota, pari nuorta vilkaisee.

Addy tuo minulle ruoan kuten eilenkin. Nyt siinä on puuroa ja appelsiini. Juomaksi on mehukeittoa ja vettä.

"Olet vasta alussa, joten saat valita. Koko lautasellinen puuroa ja puolet mehukeitosta tai puolet puurosta, appelsiini ja kaikki mehukeitto", Addy kertoo vaihtoehdot. Puurossa sekä mehukeitossa on luultavasti lisättyä sokeria, mutta puuroa on vaikeampi niellä. Valitsen siis vaihtoehdon 2.

Kuorin appelsiinia hitaasti, sillä haluan välttää syömistä viimeiseen asti. Addy yrittää aloittaa kanssani keskustelua, mutta en jaksa puhua hänelle, vaan kuorin entistä hitaampaa. Huomaan, että hän muristelee huuliaan välillä.

"Tänään saat hiukan tutustua paikkoihin ja ihmisiin", Addy yrittää olla pirteä. En voisi vähempää välittää tutustumisesta muihin. "Sen lisäksi sinulla on terapiaa. Illalla on yhteishetki, mutta luultavasti vietämme sen huoneessasi." pakotan itseni syömään palasen appelsiiniä. Minä en oikeasti jaksaisi minkäänlaista ohjelmaa. Haluaisin vain maata sängyssä koko päivän.

Tunnin myöhemmin olen itkemyt ja huutanut sekä syönyt appelsiinin ja osan puurosta. Olen jopa lakannut välittämästä katseista, joita itkemiseni on teettänyt. Se on jo aika hyvin, koska yleensä en saa muiden ihmisten mielipiteitä minusta päästäni hetkeksikään. Mielessäni kuitenkin pyörii kalorit ja soimaan itseäni syömisestä.

Kaksi tuntia myöhemmin Addy luovuttaa ja menemme istumaan oleiluhuoneeseen. Istun selkä suorana sohvalla ja katson parin muun nuoren tekemisiä. He pelaavat jotain lautapeliä, mitä en tiedä. Vähäinen tietämykseni lautapeleistä voidaan perustella sillä, että en ole erityisemmin tuntenut ketään, jonka kanssa pelata viime vuosina. Tämän tajuaminen jo itsessään järkyttää minua. Ainakin neljä vuotta. Niin kauan on siitä, milloin olen viimeksi viettänyt aikaa jonkun edes kaverin kanssa, joka ei ole ollut joju huijaus.

Ja niin siinä käy. Purskahdan itkuun. He kääntävät välittömästi katseensa minuun. Osa heistä katsoo minua myötätuntoisesti ja osa vähän välinpitämättömästi tai ilkeästi. Mietin, miten lautapeli voi aiheuttaa tälläisen tunnevyöryn, missä hartiani hytkyvät ja silmistäni on tullut vesiputoukset.

"Julia", Addy puhuu hiukan maanittelevasti. Mitä hyötyä siitäkin olisi.

Yritän kovasti saada itkun loppumaan. Joku minua tuijottavasta porukasta alkaa jo pyydellä anteeksi. Toiset tajuavat, että ehkä heidänkin pitäisi sanoa jotain (, vaikka ei pitäisi), ja saan heiltä 'se on okei' ja 'itkeminen helpottaa' tyyppisiä lausahduksia.

"Menkää helvettiin", murahdan heille. Osa näyttää tosi loukkaantuneilta, mutta vitut minä heistä. Addy luultavasti näyttää tosi pahoittelevalta ja jääkin juttelemaan heille, kun minä ryntään portaisiin.

Kolmannessa kerroksessa tajuan päässeeni ylös asti ilman huimausta jo tuon verran syömällä. Muutenkin olo on hiukan aiempaa erilainen. Sellainen, että jaksaisin oikeasti olla energinen edes vartin. Yleensä tunnen olevani liian uupunut edes hetkelliseen innostumiseen.

Kävelen huoneeseeni, ja raivostun huomatessani, että siinä ei ole lukkoa. Potkaisen ovea nopeasti ja sitten siirryn sängylle itkemään. Olen täysin kelpaamaton. Huono. Läski. Ja miksen voisi olla jossakin, missä on jotain millä viiltää? Painan kynnet kämmeniin ja itken.

Addy tulee aivan liian pian ja käsken hänen mennä pois. Kuitenkin hän jää ja istuu sängynlaidalle. Käsken häntä poistumaan uudelleen. Sitten hän tekee jotain, mitä hänen ei olisi pitänyt. Joku toinen voisi sanoa, että hän ei tiennyt, mutta minä en vittu välitä tietääkö hän menneisyydestäni. Kuitenkin, hän alkaa silittää alaselkääni ja se palauttaa mieleen tarkan kuvan isästä tekemässä niin.

Salamannopeasti ponkaisen ylös ja huitaisen hänen kätensä pois. Konttaa itkien pois sängyltä ja rämmin lattialla ovelle päin. Kuva muuttuu pätkäksi menneisyyttäni ja tilanne etenee pahemmaksi. Isä suutelee minua. Itken muistossa ja oikeasti. Sitten alan kirkua. En osaa sanoa tarkkaan miksi, mutta mitä sitä nyt lopettamaankaan. Se tuntuu hyvältä.

Kirkuminen helpottaa oloa, mutta ei paljoa. Muistan kaiken taas liian selvästi. Kuinka hän teki niitä asioita pienelle lapselle. Omalle lapselleen, minulle. Jokainen sentti mihin hän on minua koskenut on saastunut. Minä olen saastunut. Minä olen yksinäinen. Minä olen kiusattu. Minä olen laitoksessa, enkä ole nyt varma miksi. Minä olen sairas. Minä en ole sairas. Saan välillä kohtauksia. Elämäni on paskaa. Ennen päivät toistivat samoja kaavoja hitaasti vajoten synkkyyteen, mutta nyt jokainen päiväni murtaa elämääni osiin, eikä palasista voi syntyä mitään. Siltikään en voi estää itseäni murtumasta osiin.

Kiljun sekä hakkaan lattiaa nyrkeilläni. Addy yrittää tehdä jotakin. Jossain kohtaa lisää ihmisiä tulee huoneeseen. En kiinnitä heihin mitään huomiota, paitsi jos joku yrittää koska minuun. Ihmiset puhuvat, ehkä toisilleen ehkä minulle, mutta se on yhtä sorinaa, josta korvani eivät kykene erottamaan mitään.

Sitten käteeni tartutaan kovakouraisesti ja siihen painetaan piikki. Pikkuhiljaa käteni lakkaavat liikkumasta ja huuto lakkaa. Joku ottaa kiinni, kun nukahdan japääni meinaa osua lattiaan.

Vuosi 2019. Vuosi, joka alkoi vesisateessa ja tekstaamalla eksälle... Mutta mitäs siitä nyt sitten. Aloitin herkkulakon 18 tuntia sitten (se on vähän erilainen lakko, en jaksa selittää) ja oon sortunu neljästi, heh. Nää herkkulakot ei oo ihan mua varten.

Nyt kuitenkin lopetan nää höpöttelytkin aikalailla tähän. Eka luku vähään aikaan muuten, jolloin ei tarvii kiitellä jostakintuhannesta lukukerrasta. Ollaan kuitenkin jo lähellä 5K, joten siitä tulee spessua pian. Luultavasti jonkin sortin q&a.

~Venus🌟