adopted girl || finnish

17. Luku

Taas sairaala. Kuten viimeksikin herätessäni loisteputkilamput valaisevat huoneen. Nyt en ole kuitenkaan teho-osastolla, enkä joudu kuuntelemaan jatkuvaa piippausta. Käännän katseeni katosta ja silloin edes vähän hyvä fiilikseni katoaa kuin karkuun päässyt ilmapallo tuulisella säällä.

Itse Daniel "sain äsken tietää huollettavani viiltelystä" Munrohan siinä istuu ymmärrettävästi pettynyt ilme kasvoillaan. Silmät on vastikään kuivattu kyyneleistä, eikä hän ole selvästikään levännyt vähään aikaan ja hiukset sojottamassa joka suuntaan. Omassa ulkonäössäni ei luultavasti ole kyllä myöskään mitään kehuttavaa.

Luulen, että minun pitäisi kertoa jotain. Yrittää selittää, sillä tämä on asioita, jossa jopa minun täytyy edes yrittää. Daniel voisi olla parasta, mitä minulle on käynyt, jos en itse olisi tämmöinen. Hän voisi olla oikeasti isäni. Hän on yrittänyt pitää ja yrittää pitää minusta huolta ja arvostan sitä, vaikka minut onkin turha yrittää "pelastaa". Olen täysin pilalle mennyt surkimus.

"En voi puolustaa itseäni, mutta anna mun puhua", aloitan. "Se vain on usein mun ainoa vaihtoehto. Mulla ei ole ollut vuosiin ketään, jolle voisin puhua ja teristä on tullut mun ainoita ystäviä vähän niin kuin", tuntuu vapauttavalta puhua, joten jatkan. Selitän hiukan tarkemmin.

"Mietit ehkä, mistä kaikki sai alkunsa. No. Se tapahtui noin neljä vuotta sitten. Olin 10-vuotias. Silloin isällä alkoi menemään aika paskasti ja yhtenä niistä monista illoista kun olimme kahden, koska äiti oli aina töissä ja isä oli humalassa hän tuli huoneeseeni", koska en ole ikinä oikeasti kertonut tätä kenellekkään. Nielaisen.

"Hän ensin löi mua ja sitten hän paiskasi mut omalle sängylleni ja hä-hän... tiiät varmaan", en pysty sanomaan sitä ja Danielkin on mykistynyt järkytyksestä. "Sen jälkeen tunsin itseni huonoksi ja silloin mä viilsin ensimmäisen kerran." jätän kertomatta monia asioita.

"Voi Julia", hän kuiskaa ja laskee kätensä varovasti olkapäälleni. Värähdän kosketusta. "Arvostan, että kerroit ton. Nyt sun täytyy kuitenkin levätä. Kai sä kuitenkin ymmärrät ettet enää ikinä saa tehdä noin. Sä voit luottaa meihin ja tulla puhumaan meille."

Aistin, että Danielilla olisi vielä paljon sanottavaa minulle, eikä välttämättä huudolta silloin vältyttäisi. Kuiskaan hänelle hiljaisen kiitoksen, koska tiedän, miten pettynyt hän on minuun ja, että hän haluaisi antaa minun kuulla kunniani.

Jotta välttyisin enemmältä puhumiselta päätän esittää nukkuvaa. En kuitenkaan nukahda ja melkein huokaisen helpotuksesta tajutessani, että lääkkeet taitavat lopulta tehota. Hetken päästä kuulen, että tuolin jalat raapivat lattiaa. Kukaan ei kuitenkaan kävele pois. Tuntuu rauhoittavalta, että en ole nyt yksin.

~~~

Minun oli täytynyt nukahtaa jossain kohtaa sillä herätessäni kaikki pojat ovat huoneessa. He yrittävät hymyillä vuokseni. Sydämeni täyttyy arvostuksesta heitä kohtaan. Ihan jokainen ei olisi minulle näin ystävällinen. Pakotan omille huulillenikin hymyn.

"Julia. Me saimme luvan lähteä kotiin. Sinut on jo irrotettu kaikista laitteista, joten sinun täytyy enää vaihtaa vaatteet", Will osoittaa vessaa ja ojentaa minulle vaatteet.

Kipitän nopeasti sinne, koska en kestäisi tuota verta tihkuvaa feikkiä iloisuutta. Kaikki yrittävät vielä kovasti hymyillä, mutta kaikki tietävät, miten pian hymyt voivat hyytyä.

Pukeudun pikaisesti ja mitään ajattelematta vaatteisiin, joissa tulin tänne, vaikka ajatus samojen vaatteiden pitämisestä kuin kipeänä ja muutenkin huonossa kunnossa on minusta vastenmielinen.

Palatessani muut odottavat jo ovella hoitajan kanssa. Hän katsoo minua myötätuntoisesti ja vastaan siihen silmien pyöräytyksellä.

"Onko olosi hyvä?" hän kysyy minulta. Vastaan myöntävästi ja saamme lähteä.