adopted girl || finnish

9. luku

Daniel halaa - ja kannattelee minua samalla kun yritän rauhoittua.

"Mitä minulle tapahtuu?" Kysyn ajatukseni vahingossa ääneen hauraalla ja värisevällä äänelläni.

"Shhh..." Daniel rauhoittelee minua. "Vain paniikkikohtaus," hän selittää rauhallisesti.

Estän itseäni alkamasta panikoimaan paniikkikohtauksen aiheuttamasta ahdistuksesta. Millainen kierre siitäkin voisi tulla? En halua edes ajatella. Se on pelottavaa ja aavistuksen huvittavaa samaan aikaan.

Lopulta minä onnistun tasaamaan hengitykseni.
"Täytyykö muille kertoa?" Kysyn.

"Joo. Kyllä täytyy. Me muuten lähdetään tunnin päästä." Daniel kertoo. Molemmat asiat ovat huonoja juttuja. Todella huonoja. Käteni vapisevat.

Päätän lähteä huoneesta omaan huoneeseeni. Ehkä nukkumaan. Se voisi auttaa tähän hirvittävään päänsärkyyn ja huimaukseen. Paiskon ovia perässäni. Olohuoneessa Henry ja Will katsovat telkkaria. Kun ilmestyn huoneeseen he molemmat katsovat minua kummastuneina. Pyöräytän silmiäni ja tömistelen portaisiin.

Sitten näkökenttäni alkaa täyttyä mustasta. Kaikki pimenee ja kaadun seinää päin.
~
Kirkas valo osuu suoraan silmiini. Räpyttelen hetken aikaa ja nostan päätäni. Sitten huomaa letkun, joka tulee nenästäni. Nenämahaletkun. Montako kaloria olen joutunut syömään? Apua! Yritän nousta käsieni varaan, mutta Daniel painaa minut takaisin makaamaan. Huomaan hänen kasvoillaan jälkiä itkemisestä.

Olen varmaan sairaalassa, koska pyörryin. Yritän nousta uudelleen, mutta Daniel painaa minut taas alas. Luovutan ja jään makaamaan. Yritän kysyä Danielilta letkusta, mutta ääneni ei kuulu. Osoitan siis vain kädelläni letkua.

"Julia. Olemme nyt sairaalassa ja olet tuossa letkussa, koska epäilemme sinulla olevan jonkinlainen syömishäiriö. Pääset siitä pian eroon." Hän selittää rauhallisesti, mutta joku toinen voisi varmaan kuulla itkun hänen äänessään.

No, kiva tietää, että pääsen siitä pian eroon. Haluan siitä eroon NYT.

Haluan oksentaa. En halua olla lihava. Niin kaikki sanovat minulle. Vitun läski paskiainen, tapa ittes Paitsi pojat. He sanovat, että en ole terve. Jokainen ilkeä sana, mikä minulle on sanottu palaa mieleeni. Ja sitten ensimmäisen kerran tajuan. Te olette väärässä. Minä en ole läski, minä en ole typerys. Kyyneleet joita en muista itkeneeni valuvat kohti hiuksiani. Daniel silittää poskeani. Haluaisin sanoa kiitos hänelle, mutta en pysty.

Aikaa kuluu. Letku on yhä todella häiritsevä. Haluan yhä oksentaa. Daniel pysyy vieressäni ja olen niin kiitollinen hänelle siitä. Pitkältä tuntuneen ajan jälkeen nuori naishoitaja tulee huoneeseen.

"Hei Julia. Otetaan nyt tuo letku pois," hoitaja sanoo.

Hän tekee ensin jotain ja sitten alkaa ottamaan letkua pois. Se tuntuu oudolta ja ällöttävältä. Alan kakomaan ja yritän pitää oksennuksen sisälläni. Lopulta hoitaja saa letkun pois.

"Selvä. Nyt Julia, jos nousisit seisomaan ja katsottaisiin vähän sun mittojasi," hoitaja sanoo kuin se olisi maailman helpoin asia.

"EI! EI! EI!" alan kirkumaan ja hyppään pois sängystä.

Ennen kun ehdin sitä pidemmälle Daniel ottaa kiinni kädestäni ja vetää minut syliinsä. Hoitaja katsoo minua kuin hullua ja pitelee käsissään vaakaa.

"Julia Rauhoitu." Daniel yrittää rauhoitella minua.

Lopetan rimpuilun. Ei se mitään hyödytä. Ei kyllä eläminenkään. Kuoleminen olisi helppoa. Mutta ei just nyt, ei tänään. En jaksa henkisistä syistä nousta edes seisomaan omien jalkojeni varaan, vaan jään lojumaan puoliksi Danielin päälle.

Loppui nyt aika tyhmään kohtaan, mutta lähen ylihuomenna 1 viikoksi partioleirille, enkä kirjoita siellä niin julkaisin nyt tän erittäin huonon luvun.

Ja tällä on muuten yli 400 lukukertaa (tai niitä tajuutte kumminkin?) Kiitoss❤

Mutta hyvää yötä (aamua, päivää, iltaa yms.)

Venus kiittää ja kuittaa tän luvun osalta😘