adopted girl || finnish

11. luku

Daniel näyttää väsyneeltä. Olen pahoillani ja harmissani aiheuttamastani huolesta, vaikka en sille mitään voi.

"Anteeksi," kuiskaan.
"Voi Julia. Toivon tosiaan, että tämä päättyy hyvin."

Miksi minusta ei tunnu siltä?

Lähdemme kävelemään hiljaisuuden vallitessa ulos. Minun tekisi mieli itkeä pettymys itseeni pois. Kenenkään ei pitänyt saada tietää. Ja nyt Daniel vihaa minua. Minut varmaan lähetetään tänään takaisin orpokotiin. Huokaisen.

Pysähdymme hissien eteen. Daniel painaa nappia ja pienen odotuksen jälkeen hissin ovet avautuvat. Astumme sisään. Daniel painaa taas nappia. Ovet sulkeutuvat.

Katson itseäni peilistä. Tummat hiukseni roikkuvat likaisina hartioillani ja kasvoni ovat kalpeat. Sormistani melkein paistaa luut, kuten myös poskissani. Katson jalkojani. Jopa verkkareiden läpi näen, että jalkani ovat laihat. "Sairas", Ajattelen. Miten en ole ennen huomannut? Koska olet tyhmä. Niinhän kaikki sanovat.

Ravistelen päätäni yrittäen karistaa ajatukset pois. Haluaisin viillellä. Tai polttaa.

"Julia. Kai sinä ymmärrät, kuinka tärkeää on, että paranet?" Danielin ääni kysyy paljastamatta minkäänlaisia tunteita.

Päätän - edes kerran - puhua totta:
"Minä yritän, mutta en tiedä pystynkö tähän."

Näen peilin kautta hänen nyökkäävän. Hetken ajan näen jopa silmissä vilahtavan myötätunnon ja huolen. Se kuitenkin katoaa. Mietin, mitä omat silmäni näyttävät. Varmaan tuskaa ja pelkoa.

Ovet avautuvat taas ja me kävelemme aulan läpi ulos parkkipaikalle. En ajattele enää mitään. Menen auton takapenkille ja suljen turvavyöni. Daniel sulkee omansa ja käynnistää auton. Hän peruuttaa parkkiruudusta ja laittaa radion soimaan kovemmalle. En tunnista biisiä. Nojaan ikkunaan ja toivon että sataisi. Taivas on lohduttomanharmaan pilvimassan peitossa. Suljen silmäni ja uskottelen itselleni typeriä ja lapsellisia toiveita siitä, että olisin normaali.

Lopulta auto sammutetaan ja avaan silmäni. Olemme poikien pihassa.

No niin. Nyt on taas hyvä hetki alkaa käyttäytyä normaalisti. Sairaalassa olin heikko, nyt en ole ja pärjään omillani. En tarvitse poikia tukemaan tai mihinkään. Olenhan minä aikaisemminkin pärjännyt... jotenkin.

Ennen kuin Daniel aukaisee oven hän sanoo:
"Me puhumme kohta tästä kaikesta. Älä pakene tätä enää," hän ei kuulosta vihaiselta, vaan uupuneelta.

Jään miettimään, mitä "tämä kaikki" on.

Saan tietää sen muutaman minuutin päästä, heti sen jälkeen, kun minut on itkukohtauksen jälkeen pakotettu istumaan olohuoneen sohvalle ja muut ovat myös huoneessa.

"Eli Julialla on siis anoreksia ja hän käy tästä lähin joka viikko tarkastuksissa, joissa seurataan hänen painoaan. Meidän on saatava hänet syömään ja seurattava hänen syömisiään. Sain myös paljon muita ohjeita sairaalasta, tärkeimpinä ehkä, että häntä ei saa päästää vessaan syömisen jälkeen ja ylimääräisen liikunnan on loputtava. Varmaan ymmärrät Julia itsekin?" Daniel kertoo pojille.

"Julia ymmärrät varmaan, että tässä on kyse jopa sinun hengestäsi. Paljonko hän muuten painaa?" Henry kysyy tapansa mukaisella äänensävyllä. Hiukan huoleton ja matala.

Minua alkaa tympimään heidän käytöksensä ja seuraava osa keskustelusta menee minulta ohi. Se ei tietenkään haittaa minua.

"Emme ole ehtineet vielä puhua kunnolla juomisretkestäsi Julia," Henryn ärsyttävä ääni kantautuu korviini.

"En tee niin enää," sanon ja toivon, että he tyytyvät siihen. En jaksaisi nyt mitään.

"Et saa myöskään lähteä ulos ilman lupaamme," Will kertoo.

"En lähde," sanon tietoisen välinpitämättömästi. Minua ei kiinnosta, mitä teen. Kuitenkin teen itsarin, jos tulee vähänkin huonompi päivä. Kuka tätä paskaa oikein jaksaa?

Puhelin soi Danielin taskussa. Hän siirtyy keittiöön puhumaan.

"Hei. Et voi olla tosissasi. Pakko on näköjään tulla. Juu minä tulen."

"Puhutaan lisää myöhemmin. Mun on aivan pakko mennä töihin. Sori." Daniel huikkaa meille nopeasti ja hetken päästä hän on mennyt.

Luka ottaa puhelimensa ja alkaa varmaan viestittelemään jollekkin. Minä nousen ja aion lähteä. Viiltelemään. Kaikki tämä on vain liikaa. Olet virheellinen. Kävelen huoneeseeni hitaasti, kuin jalkani eivät kantaisi. Takana kahden lukitun oven katson veren virtaavan itse tekemistäni haavoista ja nautin sen aiheuttamasta tunteesta. Hetkellinen tyytyväisyys. Ne äänet ovat hetken hiljaa.
~
Puoli tuntia myöhemmin Henry koputtaa oveen. En jaksa vastata vaan jatkan instagram kuvani filtterin valitsemista. Henry tulee sisään.

"Julia. Nyt olisi ruokaa. Ja sinä tulet syömään. Tiedät, että sinulla ei ole vaihtoehtoja."

En vitussa syö. En pysty.
"En," sanon ja siirryn kauemmas ovesta.

"Julia älä tee tästä vaikeaa," Henry huokaisee ja täysin minun yllätyksekseni kävelee ripeästi luokseni ja nostaa minut syliinsä.

"Päästä minut alas, jooko," sanon silmät kyyneltyneinä. En halua kommentteja painostani.

"En," on yksinkertainen vastaus, jonka saan.

÷÷

Kiitos yli 700 "lukukerrasta" 💗💗💗 kohta jo 800😘

Sori että lukuja tulee hitaasti😅 mä yritän, mutta koulu vie melkein kaiken ajan😧 seuraava luku tulee varmaan vasta syyskuun puolella.