adopted girl || finnish

14. luku

Vartin kuluttua olen Danielin huoneessa. Istun hänen parisänkynsä reunalla. Huoneessa on kermanvalkoiset seinät ja nurkassa harmaa vaatekaappi. Sen vieressä on harmaa lipasto, jonka päällä on läppäri ja CD-soitin? En ole aivan varma. Tummaa lattiaa peittää muutama pieni matto ja ikkunan eteen on laitettu pimennysverho. Ainakaan hämärässä huone ei vaikuta viihtyisältä. Viimeksikin kun olin täällä pidin huonetta turhan tummana.

Daniel avaa oven ja kehottaa minua nukkumaan. Hän antaa minulle toisen tyynyn, jonka on tuonut mukanaan.

"Kiitos," epätoivoinen yritykseni hymyillä on surkea.

Kaivaudun peiton alle ja suljen silmäni. Tunnen sängyn toiselle laidalle syntyvän painauman. Sängyn jouset narisevat hiukan. Sitten hiljaisuus.

Siinä hiljaisuudessa aloin miettiä, mitä kaikkea jäi sanomatta. Äidille, isälle. Kaikille. Olisinko voinut tehdä jotain toisin? Mitä minä olisin voinut sanoa? Rakastan sinua. Sanat, joita en ole ikinä sanonut. Ne olisin voinut sanoa useasti. Mutta koskaan en sanonut. Ja nyt en sano heille enää mitään. Minulla ei ole vanhempia

En tahdo edes myöntää itselleni ikävöiväni vanhempiani. Niitä kahta kelvotonta alkoholistia, joista ei ollut minusta huolehtimaan. Tai en ollut sen arvoinen. Mutta kuitenkin. Joskus toivon heidän elävän. Näkevän, mitä olen nyt. Olevan vanhempia. Olen varmaan taas syyllistynyt kuolleiden jumalaolennoiksi mielessään muuttamiseen, mistä jotkut varoittavat.

Suljen silmäni. Ja nukahdan toivoen turhaan tämän päivän olevan unta.

•••

Kuljen yksin autiota hiekkatietä pitkin. Päälläni on valkoinen nilkkoihin yltävä mekko. Tiheä ja synkkä metsä reunustaa sitä molemmin puolin. Kuulen askeleita takaani. Hahmot ohittavat minut. Minun äitini ja isäni.

"Olet surkea lapsi. Meidän piti hukkua, koska emme kestäneet sinua. Ansaitset olla sinä. Hyljeksitty orpo," isäni sanoo.

"Emme ikävöi sinua. Kunpa et olisi syntynyt," äitini katsoo minua kylmästi.

Kyyneleet valuvat poskillani. Vanhempani jäävät tuijottamaan selkääni, kun minä jatkan kävelyä. Sitten kuulen jo ihmislauman askeleet. Yritän juosta, mutta jalkani eivät liiku. Suljen silmäni. Kun avaan ne, kaikki ihmiset joita vihaan ovat ympärilläni. Kaikki ne, jotka solvaavat minua tai ovat puukottaneet minua selkään. Siis kuvainnollisesti.

Tunnen kaikki potkut ja kynnet, jotka repivät vaatteitani ja käsieni ihoa ja hiuksista vetämisen. Lyönnit ja muun. Seison vain ja tunnen itseni taas paskaksi. Lopetan tuntemisen ja annan itseni olla ontto. Olla tuntematta. Näiden edessä pystyn siihen. He eivät välitä, joten minunkaan ei pitäisi.

Äkkiä he lopettavat ja perääntyvät varjoihin. Käännyn jä näen ihmisiä, jotka olivat minulle mukavia, mutta minä kohtelin heitä huonosti. Ilmeet heidän kasvoillaan kielivät minun olevan arvoton. Alan itkemään. Minä en välittänyt näistä harvoista ihmisistä, jotka yrittivät edes hetken olla mukavia minulle.

Sitten hekin väistyvät varjoihin ja eteeni tulee pojat. Daniel, Henry, William ja Luka. Heidän ilmeensä huokuvat pettymystä.

"Lähetämme sinut takaisin. Emme välitä sinusta," Daniel sanoo katsoen minua suoraan silmiin.

Järkytyksen kyyneleet tulvivat silmiini enkä pysty lopettamaan. En meinaa saada happea heidän kylmien katseidensa keskipisteenä. Tuntuu kuin happi loppuisi koko maapallolta. Haukon henkeäni. En saa henkeä... En saa henkeä...

"Julia!" Daniel ravistelee minua. Avaan silmäni säpsähtäen. Olen itkenyt oikeasti ja olen täysin hien peitossa.

"Se oli vain uni." Daniel on helpottunut. Olen hengästynyt ja nousen istumaan. Itken yhä.
"Se oli aivan kamalaa." pyyhin kyyneleitä.

Daniel pitää kättään selälläni ja minä vedän polvet kiinni vartaloon ja painan pääni. Tarkistan yöpaidan varmasti peittävän kaikki viillot.

"Haluatko puhua siitä." pudistan päätäni vastaukseksi.

"Muutama vuosi sitten, kun olin vielä alaikäinen minulla oli nätti tyttöystävä. Hän oli fiksu ja kaunis, muttei itsekäs ja niin kovin sirolta vaikuttava. Mutta kun suhteemme päättyi eroon, koska kerroin hänelle, etten uskonut meistä tulevan mitään, hän muuttui aivan täysin. Tyyppi alkoi ensin lähetellä minulle epätoivoisia, katuvia ja välillä vihaisia viestejä whatsappissa, sitten instassa, twitterissä, snäpissä. Sitten niitä alkoi tulla kaappiini. Käsin kirjoitettuja viestejä, joissa vuoroin anottiin anteeksiantoa tai jotain ja vuoroin uhkailtiin kaikella typerällä. Aloin saada niistä painajaisia, sillä olihan se oikeastaan tosi elämän painajainen. Painajaiset jatkuivat viikkokausia ja heräsin joka yö niihin. Lopulta minulle määrättiin unilääkkeitä ja ties mitä muita, mutta painajaiset jatkuivat. Ne eivät loppuneet edes tytön jättäessä minut rauhaan ja muuttaessa Minnesotaan. Kuukausien kuluessa aloin kuitenkin nähdä niitä harvemmin, mutta näen sitä unta vieläkin välillä," Daniel kertoo.

Se yllättää minut. Hän näkee myös painajaisia. Toivon tämän unen olleen vain yksittäinen painajainen, mutta uskon ettei tämä jäänyt yhteen kertaan.

"Voisitko nukkua mun lähellä," sanon hiljaa.

En kai sanonut tuota ääneen? Ei ole todellista... tunnen ihollani vielä isän kosketukset. En pysty olemaan yksin, mutta en pysty olemaan kenenkään lähellä. Ristiriitaista. Painan pääni tyynyyn ja tunnen Danielin tulevan hiukan lähemmäs, mutta onnekseni hän jättää minulle tilaa. Lopulta nukahdan, vaikka selkäni on hikinen ja kasvot kyyneleiset, sekä mieleni pinnalla on paljon huonoja muistoja.

Näin. Taas yksi luku lisää! Arvostan, jos luit💞
Ens viikolla on mulla luvassa kokeita ja historianprojektin palautus aika lähenee uhkaavasti, joten seuraavaa lukua saattaa tulla vasta loppukuusta😘
(

Ongelmia julkaisemisessa, sori)