adopted girl || finnish

24. luku

Mä tiedän, että tässä luvussa on kestänyt ainakin tuhat ikuisuutta ja oon luvannut saada tän valmiiksi jo ajat sitten, mutta tässä se viimein on.

Toivottavasti nautitte tästä❤️

(ja mä en tiedä, mikä toi hiton kuva on😂)

Tämä tuntuu kuolemiselta. Tai kuolemalta. Olen päättänyt syödä normaalisti ja esittää kaiken olevan kunnossa vain päästäkseni pois täältä. Laitos tekee minut hulluksi ja teen itseni hulluksi.

Pahinta on syödä. Teen sitä robottimaisesti ajatellen, miten pois päästessäni voin taas laihduttaa. Tökkää haarukalla ruokaa, laita se suuhusi, pureskele, niele, älä mieti kaloreita tai lihavuutta. Toista sama 52 kertaa, jonka jälkeen väitä ettet jaksa.

Toisiksi pahinta on olla terapeutilla. Hän yrittää olla läsnä ja minä istun melkein-rennosti tuolilla. Asento on rento, mutta hartiat ja lihakset jäykät. Niinä hetkinä, kun hän ei kysele tai juttele olen katsellut huonetta välttääkseni katsekontaktin. Tiedän nyt, että ikkunan sälekaihtimissa on yhteensä 37 sälettä ja seinällä riippuvassa kalenterissa painomuste on sotkenut yhdeksännen päivän yhdeksikköön viivan. Silloin kun terapeutti kyselee vastaan lyhyesti, mutta esittäen uskovani parantumiseen.

Yhdellä kerralla terapeutti kertoi, miten jotkut syömishäiriöpotilaat tuntevat parantuneensa tai kokevat suuri edistymisaskelia, mutta kyse on kuitenkin vain väliaikaisesta flowtilan kaltaisesta tilasta. Romahdus sieltä saattaa olla suuri. Vakuutin hänelle, että otan mahdollisuuden huomioon, vaikka uskon kyse olevan aidosta parantumisesta. Tietäisipä hän, mistä oikeasti on kyse.

Kolmanneksi pahinta on masennus. Se diagnosoitiin päivänä, jolloin olimme ostoksilla. Sen takia terapia kestää nyt paaaljon pidempään. Alan jossain kohtaa käydä nuortentukiryhmässä masennuksen takia.

Diagnoosi on huonojen puoliensa takia paha, mutta se toi selvyyden johonkin. Sille on syy, miksi olen tälläinen. Terapeutin mukaan se ei ole minä, joka haluaa jäädä päivisin makaamaan sänkyyn itkemään vaan masennus.

Neljänneksi pahin on Shayla. Minun huonetoverini. Hän on 13-vuotias, enkä edes tiedä, miksi hän on täällä. Hän vaikuttaa siltä, miltä normaalit ihmiset, paitsi kun hän itkee öisin, kun luulee minun nukkuvan. Shayla on kuitenkin mukavampi öisin, vaikka valvottaa minua enemmän kuin ajatukseni, sillä päivisin hän on ärsyttävä. Luultavasti luonnostaan, mutta hän saa minut raivostumaan.

Olen viestitellyt Lucaksen kanssa ja olen luvannut mennä tapaamaan häntä tänään, koska minulla on viimein lupa ulkoilla kunhan Daniel tietää, missä olen. Hän tulee hakemaan minut aivan liian pian, sillä en ole vielä onnistunut päättämään vaatteita.

Miten en ole ikinä ennen ymmärtänyt, että en omista mitään hyviä vaatteita? Kaikki vaatteeni ovat hirveitä. Pelkästään päällä lyllyviä farkkuja, joiden kiristysnauhat on mahdollisimman tiukalle vedetty ja tummia huppareita, jotka meinaavat pudota päältä. Hiukseni ovat kasvaneet jossain välissä pitkiksi ja olen hukannut hiusharjani. Lainasin vastentahtoisesti Shaylan harjaa, mutta nyt hiukseni ovat mielestäni nätisti letillä. Siitä ei kuitenkaan ole mitään hyötyä vaatteiden valitsemisessa. Apua, miksi minua edes kiinnostaa, mitä laitan päälleni?

Lopuen lopuksi päädyn mahdollisimman vähän roikkuviin housuihin ja harmaaseen huppariin. Menen alakertaan odottamaan Danielia. Hänen pitäisi tulla hyvin pian. Huomaan odottavani innolla ja jännityksellä Lucasin tapaamista. Hän vaikutti kivalta jo edellisellä hiukan epäsuotuisammalla tapaamisella. Siitä on tosin jo aikaa.

Näin iltapäivällä täällä on paljon nuoria. Hekin jotka käyvät koulussa ovat tulleet. Monet näyttävät ystävystyneen jonkun muun kanssa, mutta itse en voisi edes harkita. Tämä ei ole sellainen paikka, jossa voisi saada hyviä ystäviä.