adopted girl || finnish

21. Luku

Rakennus on ankea. Mietin, miten kukaan voi parantua tuollaisessa paikassa. Puristan Danielin ja Lukan käsiä ja tuijottelen pääosin jalkojani tai rakennusta. Olen kieltänyt itseäni itkemästä, vielä.

Eilinen käytännössä tuhosi minut. Yksinkertaisesti itkin koko ajan, kun Daniel kertoi, että joudun laitokseen, koska minun pitää parantua. Jätän kuulema koulun kesken tältä lukuvuodelta ja aloitan high schoolin uudelleen ensi syksynä. Siihen asti suunnitelmana on parantua. He kuulema soittivat tänne ja minut otettiin kiireellisesti.

Astumne sisään rakennukseen. Heti ovella näen, että en tule viihtymään täällä. Paikka ei ole sisältä ankea, vaan tylsä ja tekopirteä. Ovella meitä on vastassa nuori nainen, joka on pukeutunut vaaleansiniseen tunikaan ja mustiin legginseihin.

"Hei Julia", hän tervehtii ammattimaisen ystävällisesti. Tuhahdan. "Olen Addy, sinun oma hoitajasi täällä, jonka puoleen saat kääntyä tilanteessa kuin tilanteessa", hän esittelee itsensä.

"Ahaa", sanon tylsistyneesti. Daniel kättelee häntä.

"Daniel Munro."

Addy viittoo meitä peremmälle. "Ikävä kyllä laitoksen johtaja on tänään muualla, mutta seuraavalla vierailukerralla hän on varmasti paikalla. Saatte tarvittavat tiedot vierailuajoista ja muista käytännöistä sähköpostina."

Lopetan Addyn kuuntelun ja katselen ympärilleni. Paikka on aika iso. Ruokailuhuoneessa näin paikat ainakin 30 hengelle. Puristan Lukan kättä niin kovaa kuin jaksan. Edessä on portaat ylös. Kiipeämme niitä ylös. Tulemme toiseen kerrokseen. Olen jo toisessa kerroksessa tauon tarpeessa, mutta Addy jatkaa portaita ylemmäs. Danielin talossa on vain kaksi kerrosta ja portaat eivät ole yhtä pitkät kuin täällä. Sielläkin minun piti pysähtyä välillä portaisiin. En uskalla sanoa, etten kykene kiipeämään ylös, joten ajattelen sen kuluttamia kaloreita ja lähden hitaasti huojuen muiden perään.

Välittömästi minua alkaa hiukan huimaamaan ja puristan kaidetta. Henry, joka on ollut eilisestä lähtien hyvin vaisu minulle vilkaisee taakseen. Hän koppaa minut välittömästi syliinsä ja tunnen itseni säälittäväksi.

"Älä", mutisen.

"En halua, että pyörryt tähän. Sun pitäis parantua niin ei kenenkään tarvitsisi kantaa sua portaissa. " se sattuu, vaikka sen ei olisi tarkoitus. Estän itseäni kovasti itkemästä.

Addy katsoo minua arvioiden, kun Henry pitää minua sylissä. Mulkaisen häntä. Huomaan sitten laukkuni hänen kädessään ja tiedän hänen käyvän läpi sen sisällön kohta. Ihan sama, eihän mitään sieltä löydä.

"Julia olet pari päivää omassa huoneessa, jonka jälkeen saat huonetoveriksi Shaylan. Sinun hoitojaksosi pituuden olisi tarkoitus olla noin kuukausi, mutta katsomme mihin tilanne etenee", Addy kertoo. Nyökkään. Kuukausi täällä ei kuulosta kovin houkuttelevalta.

Lopulta seisomme huoneessa, jossa tulen viettämään seuraavat päivät. Todennäköisesti hyvin yksinäisesti, koska Addyn mukaan en saa pitää puhelinta, vastaanottaa vieraita tai poistua yksin täältä ollessani tässä huoneessa. Sänky näyttää huonolta eikä peilejä näy, ikkunan takana on kalterit, jotka luovat vankilamaisen tunnelman. Huoneessa ei oikeastaan ole mitään. Seinätkin ovat valkoharmaat tylsyyden korostamiseksi.

Hyvästelen Danielin ja muut.

Luka aloittaa kertomalla, että he tulevat tapaamaan minua mahdollisimman usein ja sanoo toivovansa, että pääsen pian takaisin. Minua epäilyttää hiukan molemmat, mutta en näytä sitä, vaan feikkaan hymyn ja halaan häntä. Sitten vuorossa on Will, joka halaa minua tiukasti kuiskaten korvaani tsemppauksensa. Henry sanoo, että minun täytyy alkaa parantua mikäli mielin pois täältä. Hän halaa minua pikaisesti, joten tiedän hänen olevan minulle vihainen.

Viimeisenä Daniel. Muut menivät jo ulos huoneesta ja Addykin on jossain, joten olemme kahden. Ensimmäiseksi hän halaa minua rutistaen oikein kovaa.

"Mä niin toivon, että sä yrität", hän sanoo ääni jotenkin paksuna, kuin Daniel puhuisi itkukurkussa. Olen vastaamassa, mutta kurkkuuni juuttuu pala. Nyökkään.

Lopulta saan sanottua, että Danielin pitäisi sanoa vielä heipat pojille minulta ja sitten hän on poissa ja jään yksin.

Heti kun kuulen askeleiden loittonevan alan itkeä. Haluaisin olla normaali, haluaisin kotiin, haluaisin kaiken normaaliksi. Mutta täällä minä olen, laitoksessa, yksin ja rikkinäinen.

Addy tulee takaisin ennen kuin alan vahingoittamaan itseäni. Hän katsoo minua ymmärtäväisesti. Hän katselee muutenkin paljon.

"Mennään syömään lounasta", hän sanoo.

"Ei", vastustan.

"Mennään edes alakertaan. Shaylakin on siellä." ihan niin kuin haluaisin tavata muita.

"En mä jaksa", mutisen, mutta Addy vetää minut sängystä.

Hetken kuluttua istun ruokasalissa yhden pienen pöydän ääressä Addya vastapäätä. Addy katselee syömistäni. Tai katselisi, jos söisin. Pääosin hän yrittää maanitella minua siihen. Kerään katseita muilta.

"Julia. Tehdäänkö sopimus? Saat jättää nyt puolet ateriasta, mutta viikon päästä syöt jälkiruuan", Addy ehdottaa. Punitsen vaihtoehtoja.

"Okei", sanon ja nielaisen väkisin palasen ruokaa.

Ruoan jälkeen palaan ylös hitaasti. Heti sängylle päästyäni menen peiton alle päivävaatteissa ja alan itkeä. Itken pois kaikkea ja Addyn tullessa jatkan yhä itkemistä. Hän sulkee verhot ja antaa minun nukkua.

//xd sain tän valmiiksi jo päivä sitten, mutta en halunnut julkaista heti. Itseasiassa 22. lukukin on jo puolessa välissä, että ehkä saan senkin valmiiks tänä vuonna.

Mut käviskö sellanen, että tän nopeuden millä tän luvun kirjoitin kunniaksi painaisit sitä vote-nappia? Ois super hienoa, jos saatais vaikka 25 votea, kun näitä kuitenkin lukee kolminkertainen määrä. Samalla saisin myös hiukan tietoa, että keitä tää kiinnostaa yms. Kommentteja saa myös laittaa<3

Sanoen; muistakaa votettaa
~Venus🌟