adopted girl || finnish

23. luku + 5k Spessu?

Heii! Tässä alkuun kyselen nyt, että haluatteko 5K spessun vaikka lukukertoja onkin jo lähes 6 tuhatta? Ja jos haluatte spessun (olkoon se vaikka 6Kspesiaali) niin minkä? Ite ajattelin Q&A ta, jossa voisitte kysyä tän kirjan hahmoilta tai minulta jotain tai sitten voisin kertoa jotain itsestäni. Jos tulee hyviä (Tai huonoja) ideoita mieleen, niin kommentoikaa! Ja vastatkaa toki noihin muihinkin kysymyksiin, eli spessua vai ei ja jos joo, niin mikä?

Tässä samassa voidaan myös pahoitella, miten kauan tässä on kestänyt. Sori siitä.❤️ Ja APUAH meinasin unohtaa, kiitos ihanuudet, että olette lukeneet tätä Näin paljon😘

Herätessäni tajuan olevani yhä siellä samassa hiton laitoksessa. Makaan sängyllä ja tunnen kipua molemmissa kämmenen ulkosyrjissä ja sormissa. Nautin kuitenkin kivusta, sillä minä todellakin ansaitsen sen. Olen päästänyt ihmisiä aivan liian lähelle.

Käännän päätäni vasemmalle eli huoneen puolelle ja säikähdän. Daniel istuu tuolilla aivan edessäni. Puraisen huultani.

"Hei", sanon.

"Hei." hän yrittää hymyillä. "Sait jonkin kohtauksen. Sinut jouduttiin tainnuttamaan, ettet ylirasittaisi kehoasi. Ajattelin tulla käymään täällä, koska halusin tavata sinut ja noh. Miten sinulla on mennyt?"

En oikeasti osaa sanoa. En jotenkin kykene pidemmällä aikavälillä olevani sairas. Miksi edes olen täällä?
"En tiedä. Voinko mä tulla kotiin". Tämä on ensimmäinen kerta, kun sanon paikkaa kodikseni. Tähän painajaiseen verrattuna se on hyvä koti.

"Olen liian huolissani kaiken sen jälkeen". Tiedän liiankin hyvin, mistä hän puhuu. "Täällä sinä saat parempaa tukea kuin siellä."

"Milloin mä pääsen pois täältä?" kysyn.

"Riippuu monista asioista. Toivottavasti ennen toukokuuta", hän kertoo. Toukokuuhun on yli 40 päivää. Masentavaa. "Mutta silloin kun tulet takaisin kotiin niin sinun ei tarvitse mennä vielä kouluun. Aloitat toisessa koulussa ensi syksynä. Uusi alku?" Loppu on kysymys, eikä minun tarvitse miettiä vastaustani.

"Sitä taidetaan tarvita", hymyilen hiukan sanottuani vastaukseni. Toinen koulu kuulostaa oikein hyvältä. Sen lisäksi syksyyn on kauan aikaa, eikä minun tarvitse edes ajatella koulua ennen sitä.

"Mitä tapahtui eilen illalla?" Daniel kysyy.

"Mä itkin ja Addy tuli lohduttamaan. Se koski mun alaselkään ja aloin vaan panikoimaan", kerron nolostuneena.

"Sä tiedät, että Addy ei tekisi mitään sellaista", Daniel sanoo. Raivostun tästä, koska kyllä minä sen nyt hitto tiedän.

"Sä. Et. Oikeesti. Voinut. Sanoa. Noin. Mä tiedän kyllä, et se ei tekisi sellaista, mutta mä en voinut sille mitään!" huudan.

"Mä ymmärrän. Mun ei olisi pitänyt sanoa noin", Daniel sanoo. "Mä en tiedä, miten mun pitäisi toimia näissä asioissa. En tarkoita sun kanssasi, vaan ihan yleisesti, eli toivoisin, että sä ymmärrät, että en tarkoita kaikkia pieniä asioita."

"Okei", mutisen. Yritän kovasti ymmärtää ja rauhoittua.

Hetken hiljaisuuden jälkeen, minkä aikana Daniel on kovasti katsellut huonetta ja minä häntä, päässäni herää ajatus, mistä Daniel tietää, että haluan kovasti päästä pois siitä helvetistä (koulusta). "Kerrottiinko sulle koulusta, että mua kiusataan?"

Danielin ilme paljastaa, ettei hän tiennyt. Vittu pitikin mennä sanomaan. Julia, miten aina onnistut? Daniel ei selvästi tiedä, kuinka hänen pitäisi reagoida, mutta minäkään en sitä tiedä.

"Voi Julia. Mä olen niin pahoillani." Tiedän, että hän ei tiedä, miten pitäisi reagoida ja se vaivaa häntä näkyvästi. Minäkään en tiedä, mitä toivoisin, joten ihan sama.