diktaattori

22. vihasta iloisuuteen

*tino*

Mä astuin ulos tunkkaisesta autosta, ja ensimmäin asia, jonka mä kuulin oli variksen vaakkuminen. Ne kiusankappaleet, jotka rääkkyivät kurkku suorana, keskellä lokakuista leirintäaluetta.

Olis kai muakin vituttanut olla harmaa lintu, jota kaikki vihas, heti lokkien jälkeen. Muutenki kuvitelkaa tilanne, jossa ootte yksin jossai hito metsässä ja ainoo asia, jonka kuulette on variken rääkkyminen. Kai kovempikin äijä paskois housuun siinä vaiheessa.

Me saavuttiin Emolahden leirintäalueelle Oilin, Santerin, Rekon ja Ilmin kanssa. Porukat oli vuokranneet mökin täältä, ja mä todellakin tahdoin tietää siihen syyn. Tai kyllä mä tavallaan tiesinkin, mutta en kuitenkaan.

Mä tahdoin ajatella, että mä saisin edes jotenkin selviteltyy mun ajatukset. Mul olis parin viikon pästä taas koeviikko, ja mun olis pakko parantaa. Jos mä jatkaisin tätä
samaa rataa nii who knows tulisinko mä ikinä pääsemään lukiosta läpi.

Mua kans ahdisti ajatella tulevaisuutta, en mä tiennyt, että olinko mä tarpeeks lahjakas elättämään itteni pelkällä salibandylla. Reenit oli menny ihan päin helvettii, vaikka mä olin reenannu tuplana kaikki harkat. Vitutti tämmönen.

Santeri käveli leirintäalueen infopisteelle, ja hetken kuluttua palas sieltä pitäen kädessään avainta, jonka avaimenperäs oli isolla C1.

Mä vilkuilin ympärilleni, ja bongasin lähes samantien mökin C1. Se oli ihan tavallinen puinen mökki. Oikeestaan aika kotoisa, tänne mä voisin tulla joskus uudestaankin.

"Otetaanko juoksukisa, kuka eka mökil?" mä kysyin Rekolta ja Oililta, jotka oli tietty innoissaan, kun veli viimein ehdotti jotain.

"Hei mä kannan ihmistä sisälläni ei ole reiluu!" Oili huudahti, mutta mä näytin vain kieltä.

Me lähdettiin juoksemaan, ja mä totta kai olisin voittanut nuo helposti, mutta tahalleni tahdoin hidastella, että Rekolle ja Ilmille tulis se onnistumisen tunne, jonka mä olin saanut muutamia vuosia sitten voitettuani koulun juoksukisat. Jos lapsuudessa ei ikinä sais kokee onnistumista, niin voisin sanoo et elämä olis helvettii suorastaan.

Me saavuttiin mökille, joka vaikutti ihan mukavalta. Mökkejä ympäröi asuntovaunu alue, jossa oli yllättävän monta valkoista asuntovaunua /-autoa.

Mä autoin Santerii ja Oilii viemään tavarat autolta mökille.

Mä otin autosta Ilmin pastellin violetin matkalaukun, ja lähdin raahaamaan sitä mökille päin. Mä kuulin jostain iloista huudahteluu, ja mä käänsin katseeni äänen tuottajiin. Mun henki oli salpaantua.

Mä olin tullut tänne selvittämään ajatuksia, mutta miten helvetissä mä sen voisin toteuttaa, jos se täällä pani menemään, kirjaimellisesti.

Siinä se kuitenkin oli: Sebastian Bäckstrom pitämässä toisen pojan kädestä kiinni. Pala nous mun kurkkuun, ja mun ilme iloisesta Tinosta, vaihtui sekunnin sadasosan murto-osassa ahdistuneeksi, vittuuntuneeksi, ja jopa vihaiseksi Tinoksi..

Sebastian kääntyi muhun päin ja meidän silmät kohtasivat toisensa. Vaikka meillä oli muutama kymmenen metriä meidän välissä, mä pystyin helposti erottamaan tuon ruskeat iiriksen mustuaisesta.

Mä en kuullut sanoja, mutta jotain toi mysteeri poika sanoi, ja sai Sebastianin kääntämään kasvonsa pois musta. Sen jälkeen Sebastain hymyili. Se vittu hymyili. Se hymyili saatana sille toiselle vitun pojalle, vittu mä halusin hirttää sen äijän. Mä lähdin vihaa puskien mökille. Mä olin raivoissani.

Mä avasin mäkin oven ja paiskasin Ilmin laukun maahan.

"Hei, ootko sä kunnossa mies?" Santeri kysy ihmeissään astuen mun luo.

"Tuuppa mun mukaan toho pihalle" Santeri sano, ja mä päätin seurata. Santeri johdatti mut pienellä parvekkelee ja otti esiin röökiaskin.

"Mä en-" mä alotin, mut Santeri keskeytti.

"En mäkään, mutta usko, tää auttaa stressiin ja yrittäjänä sitä tulee ihan pirusti" Santeri sano ja ojens mulle röökin ja mä otin sen mukisematta vastaan.

Me puhalleltiin muutamat sauhut hiljaisuuden vallitessa, mut Santeri keskytt sen kuvan kauniin hiljaisuuden. Saatanan Santeri.

"Mistä sul ikin kiikastaakaan, tää on hetki, joka on omistettu sisaruksille. Tee jotai kivaa Ilmin ja Rekon kaa. Niillä on ikävä sua. Tos lähel on eläimii, jos sä voisit viiä ne sinne nii mä ja Oili tehää safkaa" Santeri sano, ja mä olin nii myyty, etten mä osannut vastata.

Mä katsoin santeri ja soin hymyn. Ehkä mun todellakin pitäis edes yrittää. Eihän Ilmi tai Reko mulle ikinä mitään pahaa ollu tehny. Ne oli vasta pentuja, siinä missä mä olin rösystynyt nallekarhu.

Mä suljin silmät hetkeksi ja loin tekohymyn huulille.

"Imppa, Remppa!" mä huhuilin ja pian kuulin portaisen tärinää ka pian kaksi iloisesta ilopilleripallero  sesöisoi mun edessä tumput suorina.

"Pidetääs tänää iha kunnolla hauskaa" mä sanoin hymyillen, ja mä näin kuinka sama hymy nousi Ilmin sekä Rekon kasvoille. Ei hitto. Näillä penskoilla oli vielä nii paljon edessä, enkä mä voinut mun omalla käytöksellä pilata sitä. En nyt, enkä koskaan.

anteeks paljon tää on venyny näi paljon, mutta mulla on ollut koeviikko ja mulla on järkyttävä jakso meneillään, enkä tiiä todellakaan millon seuraava luku tulee😔

mut yritän parhaani pitää rytmin mukana. toivon kaikkea hyvää aj pitkää kärsivällisyyttä. kirjoitusvirheitänon aivan varmasti, mutta toivottavasti ymmärrätte mulla on ollut 8-16 pelkkiä lukuaineita plus oon vetäny tähän asti pelkkää kouluduunia

anteeks ja kiva kun luit❤️